Donna Tartt
Jumalat juhlivat öisin
englanninkielinen alkuteos 1992
suomeksi 1. kerran 1993
WSOY (Bon-pokkarit)
En ole koskaan ollut erityisen innostunut dekkareista, murhista tai minkäänlaisista mysteereistä, joissa syyllinen ei koskaan ole se, jonka itse olisi arvannut. Jumalat juhlivat öisin ei kuitenkaan ole millään tavalla mysteeri, vaan tarkkanäköinen kuvaus tilanteesta, joka johtaa opiskelijat äärimmäisiin tekoihin. Se kuvaa psykologiselta kannalta yliopisto-opiskelijoiden luonteita ja suhteita toisiinsa: Hampden College ei ole sisäoppilaitos, mutta se kouluna muistuttaa hieman Ishiguron Ole luonani aina -kirjan miljöötä. Tosin henkilöt ovat vanhempia ja paheilla, kuten alkoholilla ja huumeilla on suuri merkitys juonen kannalta.
Päähenkilönä kirjassa toimii Richard Papen, joka haluaa pois Kalifornian pikkukaupunkimiljööstä ja lähtee opiskelemaan Hampdeniin. Täällä hän pääsee osaksi pientä ja valikoitunutta klassisten kielten opiskelijaryhmää, jota omalaatuinen opettaja Julian johdattelee kreikan kielen ja kulttuurin syövereihin.Tutustuttuaan ryhmän muihin jäseniin Richard saa kuulla myös erikoisista, öisistä kokeiluista, joiden seurauksena ryhmän muut jäsenet ovat vaarassa ja koko vyyhti alkaa purkautua. Koko kirjan idea paljastetaan prologissa, mikä aiheuttaa hieman ahdistavan ja odottavan tunnelman koko kirjan ylle, kun tuota käännekohtaa ja siihen johtaneita syitä tietenkin lukiessa odottaa.
Aluksi olin romaanin suhteen hieman skeptinen, sillä se vaikuttaa perinteiseltä, lukijaa kaikin puolin "kosiskelevalta" ja viihteelliseltä kirjalta. Sitä se periaatteessa olikin, mutta kirjailija pääsi yllättämään hyvin positiivisesti ja pidin kirjasta, vaikka se oli hieman pitkitetty ja yksipuolinen. Kirjan rakenteesta oli löydettävissä lievää "pottermaisuutta", sillä paksuhko kirja kuvasi yhden vuoden ajalta merkittävimmät tapahtumat tiettyjen henkilöiden osalta. Runsaasti käytetyt sulkuviittaukset hieman häiritsivät muuten sujuvaa lukemista. Juoni oli alussa hyvin kehitelty ja lähti hyvin käyntiin mutta valitettavasti lopahti huippukohdan jälkeen vain asian ratkaisemiseen ja hieman turhaankin vatvomiseen.
Henkilöiden persoonallisuudet olivat kirjassa parasta antia ja loivat pohjan koko tarinalle. Richardin toiminta ei aina ollut kovin loogista ja hänen moraalinsa ei aina oikein vakuuttanut. Suosikikseni nousi lopulta Julian, kreikanopiskelijoiden opettaja, jota harmittavan vähän esiteltiin ja jonka tunneista olisin mieluusti kuullut paljon enemmän kuin vain sen ensimmäisen. Pidin myös Henrystä, joka syrjäänvetäytyvyydellään ja synkkyydellään herätti kiinnostuksen hänen toimiensa syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Ryhmän ainoa tyttö, Camilla oli valitettavasti kirjan naisista ainoa, jota ei kuvattu tyhjäpäiseksi ja pinnalliseksi, mikä antoi hänelle tietysti lisäarvoa ja sai pitämään hänestä entisestään. Voi tietenkin olla, että myös kertojana toimivan Richardin mielipiteet hänestä vaikuttivat siihen kuvaukseen, joka lukijalle hänestä välittyi. Vaikka teoksen pääasiallisena aiheena vaikutti olevan henkilöiden luonteenkuvaus ja suhtautuminen asioihin, ei heistä ainakaan aluksi tuntunut saavan oikein otetta. Salaisuuksien ja valheiden vyyhdin purkautuessa ja henkilöiden tutustuessa Richardiin paremmin tuli myös henkilöihin "tutustumisesta" helpompaa.
Amerikkalaisia romaaneja en ole lukenut kovin montaa, eikä tämäkään välttämättä herättänyt kiinnostusta kyseisen kulttuuripiirin tuotoksiin. Tietenkin kirjan kuvaama yliopistoelämä on värittynyttä ja vain yhden, kärjistyneen näkökulman antavaa, mutta henkilöiden oikeudentunto, moraali ja runsas nesteytys eivät antaneet ainakaan kovin hyvää kuvaa ihmisryhmästä, jonka edustamia jäseniä en oikeastaan tunne. Kirjailijan muihin teoksiin voisin positiivisen yllätyksen toivossa tutustua: juuri tähän väliin, pääsykokeita ennen, sopi oikein hyvin kreikkalaista kulttuuria ja esimerkiksi Aristotelesta koskevat keskustelut ja aiheet. (toim huom. Helsingin yliopiston aineistoon kuuluu tänä vuonna mm. Aristoteleen Runousoppi) Loppupäätelmäksi voisi todeta, että viihdyttävä ja mukava tuttavuus, mutta ei herättänyt erityisen suuria tunteita. Teos saa kuitenkin huimasti lisäpisteitä ihanasta ja jännittävästä nimestä!
"Kuulimme lounaastasi Bunnyn kanssa", Charles sanoi. Nauroin. Seuraavan päivän, sunnuntain, iltapäivä oli lopuillaan, ja minä olin istunut pöytäni ääressä melkein koko päivän lukemassa Parmenidesta. Kreikka otti koville mutta sen lisäksi minulla oli krapula, ja olin lukenut niin pitkään etteivät kirjaimet enää näyttäneet kirjaimilta vaan joltain muulta, joltain käsittämättömältä, linnunjäljiltä hiekassa. Tuijotin eräänlaisessa horteessa ikkunastani niittyä joka oli leikattu lyhyeksi kuin kirkkaanvihreä sametti ja kumpuili mattoisina mäkinä taivaanrantaan, kun näin kaksoset kaukana alhaalla, leijumassa nurmikolla kuin aaveet.
Kurkotin ikkunasta ja huusin heille. He pysähtyivät ja kääntyivät, käsi otsalla varjostamassa, silmät siristyneinä ilta-aurinkoa vasten. "Hei", he huusivat ja heidän heikot ja rosoiset äänensä kantautuivat luokseni melkein yhtenä. "Tule alas."
Niinpä me nyt kävelimme collegen takana kasvavassa metsässä, matalassa männikössä vuoren juurella, minä kaksosten keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti