Aurinko kun päätti retken...

Johanna Sinisalo

Ennen päivänlaskua ei voi


2000
Tammi

 



 Olen kuullut paljon hyvää Johanna Sinisalosta ja itsekin lukenut hänen novellikokoelmansa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, joten Ennen päivänlaskua ei voi on ollut jo pitkään lukulistalla. Suhtaudun yleensä hieman skeptisesti kaiken maailman voittajiin ja ehdokkaisiin, sillä ne tuntuvat yleensä olevan kyllä viihdyttäviä mutta eivät kovin mieltäylentäviä tai erikoisia ja koskettavia lukukokemuksia. Ennen päivänlaskua ei voi teki tähän kyllä osittain poikkeuksen. Plussaa kirja saa ihanasta nimestä ja viittauksesta rakastamaani lauluun, joka koki kyllä pienoisen kolauksen kevään 2015 äidinkielen tekstitaidon kokeen vuoksi... Samassa kokeessa ollut aineisto oli poimittu myös tästä kirjasta ja se löytyy tämän painoksen sivuilta 17-19.

Tarina itsessään on yksinkertainen: Enkeliksi kutsuttu mies löytää talonsa pihalta peikonpoikasen, ottaa sen huostaansa ja otus kiintyy häneen. Erinäisten erimielisyyksien ja traagisten tapahtumien vuoksi riitaantunut miehen homoystävä ilmiantaa hänet poliisille vaarallisen pedon hallussapidosta ja Enkeli pakenee Pessiksi nimittämänsä peikon kanssa.

Mielenkiintoisinta koko kirjassa on Sinisalon luoma vaihtoehtohistoria, mielenkiintoinen skenaario siitä, kuinka peikkokin voisi olla osa Suomen tavallista ekosysteemiä. Koko kirja käsittelee oikeastaan tätä ajatusta, ja välillä itse juoni jää sivuosaan. Kirja rakentuu "lähteistä", joita Enkeli selaa etsiessään tietoa peikoista ja joilla yritetään ujuttaa peikko luonnolliseksi osaksi suomalaista luontoa ja kulttuuria, sekä Enkelin ja muiden miesten välisistä suhteista. Kokonaisuus on hallittu mutta hieman rikkonainen, moderni tapa kirjoittaa todentuntuista fiktiota.

Henkilöistä Enkeliin eli Mikaeliin tutustui kirjaa lukiessa eniten, sillä hän on Pessin jälkeen kaikkein tärkein henkilö. Valitettavasti itse peikonpoikasen ääntä ja näkökulmaa ei kirjassa kuultu, mikä olisi voinut tuoda hahmoon vielä elävyyttä mutta toisaalta viedä hohtoa sen mysteerisestä luonteesta ja kyseenalaistetusta tyhmyydestä. Alakerrassa asuva Palomita saa osakseen sääliä, mutta onneksi hänen sivujuoninen tarinansa saattaa saada onnellisen lopun. Henkilöitä on vähän, mikä on vain hyvä, ettei itse tarinasta tule liian monitahoista, ja jokaisella henkilöllä on juonessa oma, tärkeä roolinsa.

Mielenkiintoista on se, kuinka tämäkin kirja on osa suomalaisuutta ja sitä on varmasti hankala ymmärtää ilman suomalaista kulttuuripohjaa: ystävälläni V:llä on kirjan tsekinkielinen käännös, joka ei kuulemma tavoita ollenkaan samaa tunnelmaa ja ajatusta kuin alkuperäinen Sinisalon teksti. Lisäksi kaikki viittaukset lauluun sekä suomalaisesta kansanperinteestä poimitut oikeat aineistot jäävät ilman merkityspohjaa, kun niiden lähteet eivät ole lukijalle tuttuja.

Pidinkö kirjasta? Kyllä ja toisaalta en. Se on hienosti kirjoitettu ja koottu hyödyntäen jo olemassaolevia aineistoja ja saattaen peikot lähelle ihmistä. Tekstilajien rajoja rikotaan ja usean eri henkilön näkökulma tuo tarinaan lisää syvyyttä. Kirjaa on hankala päästää käsistään, kun tarina on kesken, mutta ei juonen vetovoimaisuuden vaan koko peikkoidean vuoksi: itse ainakin sain kirjasta huvia lähinnä siitä, kuinka Sinisalo on luonut peikosta niin elävän ja villin, älykkään hahmon. Sinisalon käyttämä kieli on sulavaa ja hyvin kuvailevaa. Toisaalta juoni ei ole kovin ihmeellinen tai mukaansatempaava, mikä voi tässä kirjassa ollakin hyvä asia, ettei se jäisi muuten niin mielenkiintoisen idean jalkoihin ja häivyttäisi hohtoa näkökulmatekniikalta. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin lukemaan ja muodostamaan itse oman mielipiteen!


ENKELI

Kun herään on ensimmäinen ajatukseni: Pessi! Kuulen vierestäni rahinaa ja käännän päätäni, ja Pessi istuu - tai istuu on väärä sana, se on solmumaisessa modernin tanssin  asennossa jossa kaikki raajat sojottavat painovoimaa uhmaavasti eri ilmansuuntiin, ja se nuolee toista käpäläänsä innosta vavahdellen. Se tuntuu elinvoimaiselta, tyytyväiseltä, sen ympärillä leijuu tunnelma joka on kuin kuulumaton kaiku syvästä ja nautinnollisesta kehräyksestä.

Pessin pieni punainen kieli tunkeutuu tiukasti ja tunnustellen sen omien sormien väliin, punaista, mustaa, edestakaista kosteaa määrätietoista liikettä. Minä vedän sen itseäni vasten melkein tempaisemalla, rikon kaikki lupaukset mitä olen itselleni tehnyt ja kiskon syviä astmaattisia henkäyksiä ilmaa, ja samalla päästän Pessin, syöksyn ylös vuoteesta ja käteni tärisee ja jalkani tärisevät kun naputan Ecken numeron, ja kun uninen ääni vastaa, kysyn voinko heti tulla sinne.

Eteisessä en hetkeen usko mitä näen.