Vapaudenkaipuudesta ja rakkaudesta

Catherine Gaskin

Muuttohaukka

1973
Otava

Joskus kirjat voivat yllättää: tämän opuksen löysin jokunen vuosi sitten kirjaston saa ottaa -hyllyltä, ja se tarttui mukaan. Olen yleensä hieman skeptinen sellaisten kirjojen suhteen, joista en tiedä mitään, ja tästä kirjasta en ollut ikinä kuullutkaan. Päätin kuitenkin ottaa riskin, ja se kannatti - omalla tavallaan.

Kirja kertoo tarinan Kirstystä, joka palaa Kiinasta takaisin Englantiin tutkimaan sukujuuriaan ja selvittämään hämäriä seikkoja, jotka liittyvät mahdollisesti hänen veljensä kuolemaan. Cluainissa hänen isoisänsä ottaa hänet hieman tympeästi vastaan, eikä vaikuta kovin ilahtuneelta naispuolisen sukulaisensa ilmaantumisesta. Cluainin elämä nivoutuu yhteen läheisen Ballochtorran kartanon ja sen ihmisten kanssa, ja vähitellen Kirsty kotiutuu tähän karuun skotlantilaiseen ympäristöön. Tilalla asuva Callum saa tytössä aikaan erikoisia vilunväristyksiä, ja kielletyt tunteet heräävät.

Jokaiseen kirjaan tulisi tarttua ennakkoluulottomasti, antamalla sille mahdollisuuden, ja minä annoin mahdollisuuden tälle kirjalle. Olin kuitenkin lievästi pettynyt, sillä vaikka tarina itsessään oli hyvä ja muistutti jonkin verran Jane Austenia, jäi tästä kirjasta uupumaan se kaikkein terävin kärki, mikä olisi viimeistellyt sen. Tapahtumia ei selitetty mielestäni kunnolla, eikä hahmot oikein avautuneet lukijalle. Motiivit jäivät välillä hieman epäselviksi, eikä kirjan lopussakaan selvinnyt kunnolla kaikkia seikkoja, jotka ilmenivät tarinan kulkiessa. Se oli hyvin ennalta-arvattava, ja itse ainakin paljon lukeneena pystyin puolet kirjasta luettuani sanomaan, mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan.

Kirjan kieli ei ollut kovin yllätyksellistä mutta se sopi toisaalta hyvin skotlantilaiseen yksinkertaisuuteen ja koristeettomuuteen. Koko kirja itsessään oli rauhallisesti etenevä kuvaus tapahtumista, jotka veivät lopulliseen pisteeseen.

Hahmoista suosikkini oli kirjan alussa Morag, nuori palvelustyttö, joka toi Cluainin taloon eloa ja sai myös Kirstyn tuntemaan olonsa kotoisammaksi. Myös Ballochtorran kartanon valtias Gavin Campbell sai aikaan säälintunteita hänen pyrkiessä kohti yksinkertaista elämää ilman koreilua ja avaruutta suuressa talossa. On aina hyvin surullista kun kirjojen henkilöt huomaavat elävänsä elämää, jota eivät alkuunkaan tahtoneet. Muuttohaukassa kaikki haluavat levittää siipensä ja lentää: Kirsty, Callum, Gavin. Jokaisella heillä on kuitenkin omat velvollisuutensa ja rajoitteensa, jotka estävät heitä toteuttamasta itseään ja olemaan oman itsensä herroja. Joskus olemme sidottuja ilman näkyviä kahleita.

Pidin tämän kirjan lukemisesta, mutta en itse kirjan tarinasta: se oli hieman epäonnistunut yritys saavuttaa sitä samaa hohtoa, joka kehystää 1800-luvulla kirjoitettuja romanttisia naistenkirjoja, joita Muuttohaukkakin muistuttaa. Toisaalta Cluainin maailma jää mieleen ja jättää oman jälkensä. Jollain tavalla jää kaipaamaan sitä maailmaa minkä jättää jälkeensä, kun kääntää kirjan viimeisen sivun.

Olin miltei liian väsynyt kyetäkseni ajattelemaan, ja liian väsynyt asettuakseni levolle. Menin puutarhan puoleisen ikkunan luokse ja vedin verhon syrjään. Ruokasalin ikkunasta näkyi himmeä kynttilän tuike. Isoisä oli siis yhä siellä. Tänä iltana minulla ehkä olisi ainoa tilaisuuteni... tämä lohduton väsymys ehkä antaisi minulle rohkeutta kysyä häneltä sitä, mikä minun oli saatava tietää. Vedin verhon ikkunan eteen ja palasin matka-arkun ääreen. Sormeni tarttuivat hetkeksi laatikkoon, jossa oli torvelle kääritty pergamenttiliuska ja eräitä muita Williamin tavaroita jotka oli lähetetty minulle - hänen papereitaan, piirtäjän välineet kotelossaan, hopeinen kello, kauluksennappi. Ei juuri muuta. William oli yhä ollut köyhä. Irrotin sormeni laatikosta. Olkoon, toistaiseksi. Eiväthän kirjoitusmerkit sanoisi yhtään mitään Angus Macdonaldille. Ensiksi minun oli saatava kuulla hänen selontekonsa Williamin kuolemasta.