Vapaudenkaipuudesta ja rakkaudesta

Catherine Gaskin

Muuttohaukka

1973
Otava

Joskus kirjat voivat yllättää: tämän opuksen löysin jokunen vuosi sitten kirjaston saa ottaa -hyllyltä, ja se tarttui mukaan. Olen yleensä hieman skeptinen sellaisten kirjojen suhteen, joista en tiedä mitään, ja tästä kirjasta en ollut ikinä kuullutkaan. Päätin kuitenkin ottaa riskin, ja se kannatti - omalla tavallaan.

Kirja kertoo tarinan Kirstystä, joka palaa Kiinasta takaisin Englantiin tutkimaan sukujuuriaan ja selvittämään hämäriä seikkoja, jotka liittyvät mahdollisesti hänen veljensä kuolemaan. Cluainissa hänen isoisänsä ottaa hänet hieman tympeästi vastaan, eikä vaikuta kovin ilahtuneelta naispuolisen sukulaisensa ilmaantumisesta. Cluainin elämä nivoutuu yhteen läheisen Ballochtorran kartanon ja sen ihmisten kanssa, ja vähitellen Kirsty kotiutuu tähän karuun skotlantilaiseen ympäristöön. Tilalla asuva Callum saa tytössä aikaan erikoisia vilunväristyksiä, ja kielletyt tunteet heräävät.

Jokaiseen kirjaan tulisi tarttua ennakkoluulottomasti, antamalla sille mahdollisuuden, ja minä annoin mahdollisuuden tälle kirjalle. Olin kuitenkin lievästi pettynyt, sillä vaikka tarina itsessään oli hyvä ja muistutti jonkin verran Jane Austenia, jäi tästä kirjasta uupumaan se kaikkein terävin kärki, mikä olisi viimeistellyt sen. Tapahtumia ei selitetty mielestäni kunnolla, eikä hahmot oikein avautuneet lukijalle. Motiivit jäivät välillä hieman epäselviksi, eikä kirjan lopussakaan selvinnyt kunnolla kaikkia seikkoja, jotka ilmenivät tarinan kulkiessa. Se oli hyvin ennalta-arvattava, ja itse ainakin paljon lukeneena pystyin puolet kirjasta luettuani sanomaan, mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan.

Kirjan kieli ei ollut kovin yllätyksellistä mutta se sopi toisaalta hyvin skotlantilaiseen yksinkertaisuuteen ja koristeettomuuteen. Koko kirja itsessään oli rauhallisesti etenevä kuvaus tapahtumista, jotka veivät lopulliseen pisteeseen.

Hahmoista suosikkini oli kirjan alussa Morag, nuori palvelustyttö, joka toi Cluainin taloon eloa ja sai myös Kirstyn tuntemaan olonsa kotoisammaksi. Myös Ballochtorran kartanon valtias Gavin Campbell sai aikaan säälintunteita hänen pyrkiessä kohti yksinkertaista elämää ilman koreilua ja avaruutta suuressa talossa. On aina hyvin surullista kun kirjojen henkilöt huomaavat elävänsä elämää, jota eivät alkuunkaan tahtoneet. Muuttohaukassa kaikki haluavat levittää siipensä ja lentää: Kirsty, Callum, Gavin. Jokaisella heillä on kuitenkin omat velvollisuutensa ja rajoitteensa, jotka estävät heitä toteuttamasta itseään ja olemaan oman itsensä herroja. Joskus olemme sidottuja ilman näkyviä kahleita.

Pidin tämän kirjan lukemisesta, mutta en itse kirjan tarinasta: se oli hieman epäonnistunut yritys saavuttaa sitä samaa hohtoa, joka kehystää 1800-luvulla kirjoitettuja romanttisia naistenkirjoja, joita Muuttohaukkakin muistuttaa. Toisaalta Cluainin maailma jää mieleen ja jättää oman jälkensä. Jollain tavalla jää kaipaamaan sitä maailmaa minkä jättää jälkeensä, kun kääntää kirjan viimeisen sivun.

Olin miltei liian väsynyt kyetäkseni ajattelemaan, ja liian väsynyt asettuakseni levolle. Menin puutarhan puoleisen ikkunan luokse ja vedin verhon syrjään. Ruokasalin ikkunasta näkyi himmeä kynttilän tuike. Isoisä oli siis yhä siellä. Tänä iltana minulla ehkä olisi ainoa tilaisuuteni... tämä lohduton väsymys ehkä antaisi minulle rohkeutta kysyä häneltä sitä, mikä minun oli saatava tietää. Vedin verhon ikkunan eteen ja palasin matka-arkun ääreen. Sormeni tarttuivat hetkeksi laatikkoon, jossa oli torvelle kääritty pergamenttiliuska ja eräitä muita Williamin tavaroita jotka oli lähetetty minulle - hänen papereitaan, piirtäjän välineet kotelossaan, hopeinen kello, kauluksennappi. Ei juuri muuta. William oli yhä ollut köyhä. Irrotin sormeni laatikosta. Olkoon, toistaiseksi. Eiväthän kirjoitusmerkit sanoisi yhtään mitään Angus Macdonaldille. Ensiksi minun oli saatava kuulla hänen selontekonsa Williamin kuolemasta.

Pikkukaupunki-idylliä runomitassa

Edgar Lee Masters

Spoon River antologia


englanninkielinen alkuteos 1915
suomeksi 1987
Tammi

Luen harvoin runoja, mutta olen lähiaikoina yrittänyt laajentaa ja monipuolistaa lukuvalikoimaani ja siksi päätynyt tutustumaan myös runoihin sekä "must read" -klassikkoihin. Spoon River -antologia kuuluu näihin molempiin kategorioihin ja siksi tarttui mukaani myös kirjastosta.

Kokoelma koostuu kahdestasadasta runosta, jotka on otsikoitu kertojan nimellä. Useimmat ovat yhden sivun mittaisia, lyhyitä koosteita tai kohtauksia henkilön elämästä, ja kuten eläessäänkin, he korostavat erilaisia asioita omassa elämässään: rakkautta, katkeruutta, muiden kiittämättömyyttä, surua, asioita, joita katuvat... Muutamista löytyy yhteys toisiin tarinoihin, kun esimerkiksi kolmiodraamassa kuullaan kaikkien osapuolten näkökulmaa. Näin selvitetään myös sellaisia salaisuuksia ja pahoja tekoja, jotka eivät elämän aikana ole tulleet yhteisön tietoon. Kuitenkin itse kertojat ovat kuolleita, joiden salaisuuksien paljastumisella ei ole enää merkitystä. Kuten Edith Conant sanoi, "Vain me, muistot, olemme jäljellä / ja vain itseämme varten,  / koska yksikään silmä ei näe meitä / eikä edes käsittäisi miksi olemme täällä."

Lukukokemuksena kokoelma ei herättänyt suuria tunteita, sillä en pitänyt erityisemmin suomennetuista runoista, joista käännös kyllä kuulsi läpi. Osa sanamuodoista oli tönkköjä ja kontekstiin sopimattomia. Muuhun lukemaani runouteen verrattuna Spoon River oli romaanimaisempi ja helpommin lähestyttävä, sisältäen paljon pieniä yksityiskohtia ihmisten elämästä kerrottuna heidän omalla äänellään. Kun jokainen henkilö kertoo omaa tarinaansa, on kuitenkin ehkä ymmärrettävää, että ne ovat enemmän tavallisen ihmisen suuhun sopivia kuin korkeakulttuuria ja abstraktiutta edustavia.

Spoon Riverin lukemiseen meni yllättävän kauan, sillä kun runojen lukemiseen ei ole harjaantunut, täytyy niihin suhtautua hieman romaanin luvusta poikkeavalla tavalla ja siksi lukeminen on suhteessa tekstin määrään hitaampaa. Kesälukemiseksi se oli hieman raskasta ja ei-niin innostavaa kuin toivoisi, kun kaikki runot eivät muodosta selkeää kokonaisuutta vaan ovat ikään kuin tunnelmapalasia ja häivähdyksiä yksittäisten ihmisten maailmasta. Yhdessä ne koostavat läpileikkauksen koko amerikkalaiseen maailmaan ja siihen eriarvoisuuteen, pahuuteen ja ahneuteen, mutta myös suunnattomaan hyvyyteen, joka maailmassa vallitsee. Spoon River -antologiassa korostuu se, kuinka erilaisia me olemme ja kuinka kaikilla on tarinansa kerrottavanaan, ja oli se miten mitätön, pieni tai suuri hyvänsä, se on kuitenkin meidän oma tarinamme.

Jonathan Houghton

Siellä vaakkuu varis
ja rääkkyy käheästi rastas.
Siellä kilahtaa kaukana lehmänkello
ja kaikuu kyntömiehen ääni Shipleyn rinteellä.
Keskikesän hiljaisuudessa
kohoaa metsä
levollisena puutarhan takana.
Tieltä kuuluu viljavaunujen natinaa
matkalla Atterburyyn.
Vanha mies torkkuu uneliaana puun alla istuen,
ja vanha vaimo kulkee tien yli
kantaen vadelmakoria puutarhasta.
Ja poika makaa ruohikossa
katsellen taivaalla purjehtivia pilviä
ja kaipaa, kaipaa, kaipaa,
tuskin itsekään tietäen mitä:
miehuutta, elämää, tuntematonta maailmaa!
Kolmekymmentä vuotta kului,
ja poika palasi elämään väsyneenä,
näki puutarhan kadonneeksi
ja metsän hävinneeksi
ja talon uusittuna
ja maantien autojen nostattaman pölyn peittämänä -
ja löysi itsensä kaipaamassa lepoon kummun alla.

Aurinko kun päätti retken...

Johanna Sinisalo

Ennen päivänlaskua ei voi


2000
Tammi

 



 Olen kuullut paljon hyvää Johanna Sinisalosta ja itsekin lukenut hänen novellikokoelmansa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, joten Ennen päivänlaskua ei voi on ollut jo pitkään lukulistalla. Suhtaudun yleensä hieman skeptisesti kaiken maailman voittajiin ja ehdokkaisiin, sillä ne tuntuvat yleensä olevan kyllä viihdyttäviä mutta eivät kovin mieltäylentäviä tai erikoisia ja koskettavia lukukokemuksia. Ennen päivänlaskua ei voi teki tähän kyllä osittain poikkeuksen. Plussaa kirja saa ihanasta nimestä ja viittauksesta rakastamaani lauluun, joka koki kyllä pienoisen kolauksen kevään 2015 äidinkielen tekstitaidon kokeen vuoksi... Samassa kokeessa ollut aineisto oli poimittu myös tästä kirjasta ja se löytyy tämän painoksen sivuilta 17-19.

Tarina itsessään on yksinkertainen: Enkeliksi kutsuttu mies löytää talonsa pihalta peikonpoikasen, ottaa sen huostaansa ja otus kiintyy häneen. Erinäisten erimielisyyksien ja traagisten tapahtumien vuoksi riitaantunut miehen homoystävä ilmiantaa hänet poliisille vaarallisen pedon hallussapidosta ja Enkeli pakenee Pessiksi nimittämänsä peikon kanssa.

Mielenkiintoisinta koko kirjassa on Sinisalon luoma vaihtoehtohistoria, mielenkiintoinen skenaario siitä, kuinka peikkokin voisi olla osa Suomen tavallista ekosysteemiä. Koko kirja käsittelee oikeastaan tätä ajatusta, ja välillä itse juoni jää sivuosaan. Kirja rakentuu "lähteistä", joita Enkeli selaa etsiessään tietoa peikoista ja joilla yritetään ujuttaa peikko luonnolliseksi osaksi suomalaista luontoa ja kulttuuria, sekä Enkelin ja muiden miesten välisistä suhteista. Kokonaisuus on hallittu mutta hieman rikkonainen, moderni tapa kirjoittaa todentuntuista fiktiota.

Henkilöistä Enkeliin eli Mikaeliin tutustui kirjaa lukiessa eniten, sillä hän on Pessin jälkeen kaikkein tärkein henkilö. Valitettavasti itse peikonpoikasen ääntä ja näkökulmaa ei kirjassa kuultu, mikä olisi voinut tuoda hahmoon vielä elävyyttä mutta toisaalta viedä hohtoa sen mysteerisestä luonteesta ja kyseenalaistetusta tyhmyydestä. Alakerrassa asuva Palomita saa osakseen sääliä, mutta onneksi hänen sivujuoninen tarinansa saattaa saada onnellisen lopun. Henkilöitä on vähän, mikä on vain hyvä, ettei itse tarinasta tule liian monitahoista, ja jokaisella henkilöllä on juonessa oma, tärkeä roolinsa.

Mielenkiintoista on se, kuinka tämäkin kirja on osa suomalaisuutta ja sitä on varmasti hankala ymmärtää ilman suomalaista kulttuuripohjaa: ystävälläni V:llä on kirjan tsekinkielinen käännös, joka ei kuulemma tavoita ollenkaan samaa tunnelmaa ja ajatusta kuin alkuperäinen Sinisalon teksti. Lisäksi kaikki viittaukset lauluun sekä suomalaisesta kansanperinteestä poimitut oikeat aineistot jäävät ilman merkityspohjaa, kun niiden lähteet eivät ole lukijalle tuttuja.

Pidinkö kirjasta? Kyllä ja toisaalta en. Se on hienosti kirjoitettu ja koottu hyödyntäen jo olemassaolevia aineistoja ja saattaen peikot lähelle ihmistä. Tekstilajien rajoja rikotaan ja usean eri henkilön näkökulma tuo tarinaan lisää syvyyttä. Kirjaa on hankala päästää käsistään, kun tarina on kesken, mutta ei juonen vetovoimaisuuden vaan koko peikkoidean vuoksi: itse ainakin sain kirjasta huvia lähinnä siitä, kuinka Sinisalo on luonut peikosta niin elävän ja villin, älykkään hahmon. Sinisalon käyttämä kieli on sulavaa ja hyvin kuvailevaa. Toisaalta juoni ei ole kovin ihmeellinen tai mukaansatempaava, mikä voi tässä kirjassa ollakin hyvä asia, ettei se jäisi muuten niin mielenkiintoisen idean jalkoihin ja häivyttäisi hohtoa näkökulmatekniikalta. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin lukemaan ja muodostamaan itse oman mielipiteen!


ENKELI

Kun herään on ensimmäinen ajatukseni: Pessi! Kuulen vierestäni rahinaa ja käännän päätäni, ja Pessi istuu - tai istuu on väärä sana, se on solmumaisessa modernin tanssin  asennossa jossa kaikki raajat sojottavat painovoimaa uhmaavasti eri ilmansuuntiin, ja se nuolee toista käpäläänsä innosta vavahdellen. Se tuntuu elinvoimaiselta, tyytyväiseltä, sen ympärillä leijuu tunnelma joka on kuin kuulumaton kaiku syvästä ja nautinnollisesta kehräyksestä.

Pessin pieni punainen kieli tunkeutuu tiukasti ja tunnustellen sen omien sormien väliin, punaista, mustaa, edestakaista kosteaa määrätietoista liikettä. Minä vedän sen itseäni vasten melkein tempaisemalla, rikon kaikki lupaukset mitä olen itselleni tehnyt ja kiskon syviä astmaattisia henkäyksiä ilmaa, ja samalla päästän Pessin, syöksyn ylös vuoteesta ja käteni tärisee ja jalkani tärisevät kun naputan Ecken numeron, ja kun uninen ääni vastaa, kysyn voinko heti tulla sinne.

Eteisessä en hetkeen usko mitä näen.

 

Yliopistodraamaa maustettuna kreikkalaisella filosofialla

Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin

englanninkielinen alkuteos 1992
suomeksi 1. kerran 1993
WSOY (Bon-pokkarit)
 

En ole koskaan ollut erityisen innostunut dekkareista, murhista tai minkäänlaisista mysteereistä, joissa syyllinen ei koskaan ole se, jonka itse olisi arvannut. Jumalat juhlivat öisin ei kuitenkaan ole millään tavalla mysteeri, vaan tarkkanäköinen kuvaus tilanteesta, joka johtaa opiskelijat äärimmäisiin tekoihin. Se kuvaa psykologiselta kannalta yliopisto-opiskelijoiden luonteita ja suhteita toisiinsa: Hampden College ei ole sisäoppilaitos, mutta se kouluna muistuttaa hieman Ishiguron Ole luonani aina -kirjan miljöötä. Tosin henkilöt ovat vanhempia ja paheilla, kuten alkoholilla ja huumeilla on suuri merkitys juonen kannalta.

Päähenkilönä kirjassa toimii Richard Papen, joka haluaa pois Kalifornian pikkukaupunkimiljööstä ja lähtee opiskelemaan Hampdeniin. Täällä hän pääsee osaksi pientä ja valikoitunutta klassisten kielten opiskelijaryhmää, jota omalaatuinen opettaja Julian johdattelee kreikan kielen ja kulttuurin syövereihin.Tutustuttuaan ryhmän muihin jäseniin Richard saa kuulla myös erikoisista, öisistä kokeiluista, joiden seurauksena ryhmän muut jäsenet ovat vaarassa ja koko vyyhti alkaa purkautua. Koko kirjan idea paljastetaan prologissa, mikä aiheuttaa hieman ahdistavan ja odottavan tunnelman koko kirjan ylle, kun tuota käännekohtaa ja siihen johtaneita syitä tietenkin lukiessa odottaa.

Aluksi olin romaanin suhteen hieman skeptinen, sillä se vaikuttaa perinteiseltä, lukijaa kaikin puolin "kosiskelevalta" ja viihteelliseltä kirjalta. Sitä se periaatteessa olikin, mutta kirjailija pääsi yllättämään hyvin positiivisesti ja pidin kirjasta, vaikka se oli hieman pitkitetty ja yksipuolinen. Kirjan rakenteesta oli löydettävissä lievää "pottermaisuutta", sillä paksuhko kirja kuvasi yhden vuoden ajalta merkittävimmät tapahtumat tiettyjen henkilöiden osalta. Runsaasti käytetyt sulkuviittaukset hieman häiritsivät muuten sujuvaa lukemista. Juoni oli alussa hyvin kehitelty ja lähti hyvin käyntiin mutta valitettavasti lopahti huippukohdan jälkeen vain asian ratkaisemiseen ja hieman turhaankin vatvomiseen.

Henkilöiden persoonallisuudet olivat kirjassa parasta antia ja loivat pohjan koko tarinalle. Richardin toiminta ei aina ollut kovin loogista ja hänen moraalinsa ei aina oikein vakuuttanut. Suosikikseni nousi lopulta Julian, kreikanopiskelijoiden opettaja, jota harmittavan vähän esiteltiin ja jonka tunneista olisin mieluusti kuullut paljon enemmän kuin vain sen ensimmäisen.  Pidin myös Henrystä, joka syrjäänvetäytyvyydellään ja synkkyydellään herätti kiinnostuksen hänen toimiensa syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Ryhmän ainoa tyttö, Camilla oli valitettavasti kirjan naisista ainoa, jota ei kuvattu tyhjäpäiseksi ja pinnalliseksi, mikä antoi hänelle tietysti lisäarvoa ja sai pitämään hänestä entisestään. Voi tietenkin olla, että myös kertojana toimivan Richardin mielipiteet hänestä vaikuttivat siihen kuvaukseen, joka lukijalle hänestä välittyi. Vaikka teoksen pääasiallisena aiheena vaikutti olevan henkilöiden luonteenkuvaus ja suhtautuminen asioihin, ei heistä ainakaan aluksi tuntunut saavan oikein otetta. Salaisuuksien ja valheiden vyyhdin purkautuessa ja henkilöiden tutustuessa Richardiin paremmin tuli myös henkilöihin "tutustumisesta" helpompaa.

Amerikkalaisia romaaneja en ole lukenut kovin montaa, eikä tämäkään välttämättä herättänyt kiinnostusta kyseisen kulttuuripiirin tuotoksiin. Tietenkin kirjan kuvaama yliopistoelämä on värittynyttä ja vain yhden, kärjistyneen näkökulman antavaa, mutta henkilöiden oikeudentunto, moraali ja runsas nesteytys eivät antaneet ainakaan kovin hyvää kuvaa ihmisryhmästä, jonka edustamia jäseniä en oikeastaan tunne. Kirjailijan muihin teoksiin voisin positiivisen yllätyksen toivossa tutustua: juuri tähän väliin, pääsykokeita ennen, sopi oikein hyvin kreikkalaista kulttuuria ja esimerkiksi Aristotelesta koskevat keskustelut ja aiheet. (toim huom. Helsingin yliopiston aineistoon kuuluu tänä vuonna mm. Aristoteleen Runousoppi) Loppupäätelmäksi voisi todeta, että viihdyttävä ja mukava tuttavuus, mutta ei herättänyt erityisen suuria tunteita. Teos saa kuitenkin huimasti lisäpisteitä ihanasta ja jännittävästä nimestä!

"Kuulimme lounaastasi Bunnyn kanssa", Charles sanoi. Nauroin. Seuraavan päivän, sunnuntain, iltapäivä oli lopuillaan, ja minä olin istunut pöytäni ääressä melkein koko päivän lukemassa Parmenidesta. Kreikka otti koville mutta sen lisäksi minulla oli krapula, ja olin lukenut niin pitkään etteivät kirjaimet enää näyttäneet kirjaimilta vaan joltain muulta, joltain käsittämättömältä, linnunjäljiltä hiekassa. Tuijotin eräänlaisessa horteessa ikkunastani niittyä joka oli leikattu lyhyeksi kuin kirkkaanvihreä sametti ja kumpuili mattoisina mäkinä taivaanrantaan, kun näin kaksoset kaukana alhaalla, leijumassa nurmikolla kuin aaveet.

Kurkotin ikkunasta ja huusin heille. He pysähtyivät ja kääntyivät, käsi otsalla varjostamassa, silmät siristyneinä ilta-aurinkoa vasten.  "Hei", he huusivat ja heidän heikot ja rosoiset äänensä kantautuivat luokseni melkein yhtenä. "Tule alas."

Niinpä me nyt kävelimme collegen takana kasvavassa metsässä, matalassa männikössä vuoren juurella, minä kaksosten keskellä.

Saaristolaisromantiikkaa

Ulla-Lena Lundberg

Jää

2012
Teos & Schildts & Söderströms
 

Paljon mainetta niittänyt Finlandia-voittaja vuodelta 2013 tarttui käteeni kirjastossa ja tartuin siihen empimättä: suosittuja kirjoja saa joko metsästää tai varailla, ja tilaisuuden osuessa kohdalle tartuin tähän kappaleeseen. Lukuviikolla nyt keväällä koulussamme järjestettiin aamunavaus, jossa oppilaat ja opettajat esittelivät omia kirjasuosikkejaan. Olin itsekin mukana tilaisuuden toteuttamisessa ja Jää nousi esille kahdesti, alkuperäiskielellä ruotsiksi sekä suomenkielisenä versiona.

On aina haastavaa lukea kirjaa, josta on kuullut paljon hyvää ja johon sen vuoksi kohdistuu paljon positiivisia odotuksia. Onneksi Jää ei pettänyt odotuksia: se oli romanttinen ja hauskakin, aito kuvaus saaristolaiselämästä ja selittämättömästä kaipauksesta. Juoni on hieman hidastempoinen eikä merkittäviä käänteitä ole montaa, mutta se toisaalta sopii hyvin saaristolaiseen, hitaampaan elämäntyyliin. Ihmiset oli kuvattu aidosti ja uskottavasti, juuri sellaisiksi kuin heidät voisi kuvitella.

Kerronta kirjassa oli hyvin suomennettua ja sujuvaa, mukavaa luettavaa. Myös luontokuvaus oli hyvin osuvaa, ja varsinkin Lundbergin merenkuvaus osui kohdalleen. Luin kirjan yllättävän hitaasti, osin ajanpuutteen, osin kirjan vaatimien hengähdystaukojen vuoksi. Ensin luulin sen johtuvan siitä, ettei tarina ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, mutta ymmärsin, että ajattelin sen tunnelmaa ja henkilöitä koko ajan, alitajuisesti, kaivaten tilaisuutta päästä uudelleen tarinaan sisälle.

Se epätoivo, kun hetkeä ennen loppuratkaisua ymmärsi, mitä tulisi tapahtumaan! Olisin suonut kirjalle minkä tahansa muun päätöksen kuin tämän. Sen olisin vielä kirjailijalta hyväksynyt, että pappi Kummel olisi sortunut juomaan tai rakastunut tohtori Gylleniin, tai, tai... Mutta tätä en voi uskoa. Se ei voi päättyä näin. Lue kirja, niin ymmärrät sen traagisuuden. Henkilöhahmoista samaistuin eniten Monaan, papin toimeliaaseen pastorskaan, joka jaksaa, vaikka ei oikeasti jaksa, on välillä kiukkuinen läheisilleen ja rakastaa niin, että pakahtuu. Varsinkin kirjan loppupuolella ymmärrän hänen reaktionsa paremmin kuin hyvin, vaikka en ole siitä itse ylpeä: tiedän reagoivani asioihin samoin kuin hän, vaikka tiedän, että toisten mielestä se ei ole järkevää. Myös posti-Antonin ajatusmaailma kuvasti hyvin vielä sodan jälkeen vallinneita kansanuskomuksia, mitkä loivat mukavan vastaparin papin lähes vankkumattomalle uskolle. Itse Petter Kummel tuntui välillä jopa liian täydelliseltä henkilöltä ollakseen uskottava, mutta toisaalta hänen tyyliinsä kuului juuri iloisuus, toisten auttamishalu ja välittäminen. Oikea malliesimerkki kaikille, siis.

Itse olen jotenkin kummasti viehtynyt papeista kertoviin romaaneihin, sillä se maailma, jossa he elävät, on hyvin kiinnostava. Äidinkielen kurssiin liittyvältä klassikkokirjojen listaltani löytyi peräti neljä pappisromaania: Papin perhe, Papin tytär, Papin rouva ja Reigin pappi. Näitä oli hyvä verrata! Samoin saaristolaiselämän idyllisyys ja itse meri on herättänyt positiivisia mielikuvia, varsinkin kun sitä elämää on itse saanut maistaa isäpuoleni vanhempien omistamalla kesäpaikalla Korppoossa, Turun saaristossa. Jäässä mainitulla Utön saarella saariston ulkolaidalla olen itsekin vieraillut. Haaveissani on joskus suunnata polkupyörä Ahvenanmaalle.

Jäätä voi ehdottomasti suositella kaikille, joilla ilmenee kiinnostusta verkkaiseen elämäntyyliin ja traagisiin kohtaloihin, aitoon ihmiskuvaukseen ja luonnon kauneuden ihasteluun. Lukulistalleni nousee varmasti myös kirjan itsenäinen edeltäjä, Marsipaanisotilas, joka kyllä vaikuttaa astetta masentavammalta ja tummasävyisemmältä.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

---

"Sinusta olen varmaan lapsellinen, mutta viihdyn täällä jo nyt niin hyvin, etten halua koskaan lähteä täältä. Luuletko että te kestätte minua seuraavat neljäkymmentä vuotta?"
Silloin lukkari naurahtaa niin kuin mistään kahtiajaosta ei olisi puhuttukaan. "Tervetuloa vain. Se on varmasti vuoden uutinen: pappi, joka ei kyttää tuottoisampaa virkapaikkaa."

Sisäoppilaitoksia ja ihmeellisiä dystopiajuttuja

Kazuo Ishiguro

Ole luonani aina

englanninkielinen alkuteos ja suom. 2005
Tammi
 

Ishiguron Ole luonani aina on tulevaisuuteen sijoittuva tarina Kathystä ja hänen ystävistään Ruthista ja Tommystä. He asuvat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa ja oppivat siellä kaiken, mitä heidän tarvitsee tietää tulevista tehtävistään yhteiskunnassa. Kohtalo ja vallan pyörät pyörivät vääjäämättä ja he tekevät velvollisuutensa, niin kuin kuuluu.

Koko tarinan karmeus ja kirjailijan luoma tulevaisuuskuva aukenevat lukijalle sivu sivulta. Niiden myös inho koko ihmiskuntaa kohtaan lisääntyy... Kirja oli ihan todella hyvä, vaikkakin hieman masentava, varsinkin siksi, että sen luoma ajatusmaailma on oikeasti jo tätä päivää, eikä hirveästi enää puutu, ettei se toteutuisi ainoastaan ahneuden ja eriarvoisuuden vuoksi. Valitettavasti juonesta on vaikea kertoa oikeastaan mitään paljastamatta sen sisintä ajatusta. Kathy ja Tommy ovat ystäviä ja Ruth ja Tommy ovat yhdessä. He ovat nuoria, joilla on nuorten tunteet ja halu toteuttaa itseään luovasti, oppia uutta. Ihmissuhdeasetelmasta voisi päätellä sekavia suhdesotkuja, mutta sellaiseen kirja ei ohjaa: pikemminkin Kathy ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tunteitaan Tommya kohtaan, jolloin ongelmia kolmikon välille ei syntynyt.

Ole luonani aina jää mieleen pitkäksi aikaa, mutta ikävällä, häiritsevällä tavalla. Joitakin seikkoja kirjassa ei selitetty tarpeeksi, ja ajatus sen taustalla olisi voitu ilmaista selkeämmin. Yksityiskohtien ja pahuuden konkretisoiminen henkilöihin olisi rikastuttanut tarinaa paljon, vaikka näkökulma olisikin ollut päähenkilöissä. Nyt koko tarina tuntui olevan vähän pintaraapaisu, kiertoajelu Ishiguron luomassa maailmassa, mutta ei sen syvempää luotaava filosofinen tutkimus. Kolmen päähenkilön väliset suhteet olivat jopa laimeita, mitäänsanomattomia, ja olisin kaivannut enemmän tunteiden paloa ja kapinahenkeä. Kirjan alkupuolella lukemista häiritsi kertoja-Kathyn tapa hyppiä asiasta toiseen ja tyyli kertoa asioita: "Niin, voisin nyt tässä välissä kertoa teille tästä asiasta..."

Henkilöiden oma persoona välittyi hienosti kirjan sivuilta, mutta se ei tuntunut juuri vaikuttavan tarinan kulkuun tai tekevän heistä mielenkiintoisempia. Henkilöt ikään kuin esiteltiin ja heidän luonteensa pääpiirteet tulivat esille, mutta lukija ei kuitenkaan päässyt ihan heidän iholleen ja päänsä sisälle ymmärtääkseen henkilöiden toimintatapoja. Olisin mieluusti kuullut lisää Lucy-neidistä, joka valitettavasti jäi etäiseksi sivuhenkilöksi.

Ishiguro kirjoittaa kaunista kieltä, hyvin arkista mutta sujuvaa. Sitä on miellyttävä lukea, ja uskon, että joku muu hänen kirjansa säväyttäisi enemmän. Ole luonani aina oli hieno lukukokemus, mutta joistakin kohdista heikosti rakennettu. Ehkä seuraavaksi tartunkin Pitkän päivän iltaan tai Silmissä siintäviin vuoriin?

Oli kuitenkin yhtä ja toista, minkä vuoksi en päässyt puhumaan Tommyn kanssa lähipäivien aikana. Näin hänet sitten eräällä ruokatunnilla harjoittelemassa jalkapalloa eteläisen kentän reunassa. Aikaisemmin hän oli potkiskellut palloa parin muun pojan kanssa, mutta nyt hän oli yksin ja pompotteli palloa ilmassa. Menin sinne, istuuduin nurmikolle Tommyn taakse ja nojasin selkäni aidantolppaan. Siitä ei voinut olla kovin pitkä aika, kun olin näyttänyt Tommylle Patricia C:n kalenterin ja hän oli marssinut tiehensä, sillä muistan ettemme suhtautuneet toisiimme täysin luontevasti. Tommy temppuili edelleen pallon kanssa kasvot keskittyneesti kurtussa - polvi, jalka, pää, jalka - ja minä nyhdin apiloita ja tuijotin kauas metsään, joka oli aikoinaan herättänyt meissä niin suurta pelkoa. Päätin lopulta murtautua ulos umpikujasta ja sanoin:
"Tommy, puhutaanpa nyt. Haluan keskustella kanssasi yhdestä asiasta."

Outoja novelleja Euroopasta

Gabriel García Márquez

Oudot vaeltajat

1992
WSOY
 

Iki-ihanan latinokirjailijan novellikokoelma sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokaisesta välittyy ajatus liikkumisesta, lähtemisestä ja etsimisestä. Kokoelma kuvaa ihmisten outoutta ja samalla heidän tavallisuuttaan ja suhdettaan ympäristöön. Suurin osa novelleista on kuin tunnelmakuvia, sillä niistä välittyy tunne siitä, ettei mitään oikeastaan tapahdu, mutta silti jokin olennainen on muuttunut. Juoni on usein hyvin yksinkertainen: esimerkiksi novellissa Seitsemäntoista myrkytettyä englantilaista eräs pyhiinvaeltajarouva näkee hotellissa seitsemäntoista ruumista, käy syömässä ja palaa takaisin hotellille huomatakseen, että ruumiit kannettiin pois. Tapahtuma itsessään ei ole ihmeellinen tai merkittävä - tai, no on - mutta se saa aikaan valtavan muutoksen päähenkilössä itsessään. Osassa kertomuksista jäi avoimeksi se, mitä kirjailija on juuri kyseisellä synkällä tarinalla halunnut oikein sanoa.

Márquez itse on sanonut, että tämä kokoelma on kaikkein lähinnä sitä, mitä hän on aina halunnut kirjoittaa. Niiden kirjoittamiseen ja kokoamiseen on kulunut aikaa yhteensä kahdeksantoista vuotta. Teemana on usein kuolema ja rauhan saavuttaminen. Itse en ole mikään erityinen latinalaisen kulttuurin tuntija, mutta olen ainakin saanut sellaisen käsityksen, että he kunnioittavat kuolleitaan hyvin paljon ja kokevat, että he ovat elävien arjessa mukana koko ajan. Tämä tunnelma välittyi hyvin myös näistä novelleista.

Itse rakastuin Márqueziin hänen tunnetuimman teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys yhteydessä. Rakastuin hänen tapaansa kirjoittaa ja ilmaista itseään, vaikka juonenpunonta ja tarinan jännitteet eivät ehkä olleet niitä loisteliaimpia. Hieman petyin siihen, ettei tapahtumapaikkana ollutkaan helteinen Etelä-Amerikka vaan helteisen Euroopan monet suuret kaupungit, joissa kirjailija oli vieraillut aiemmin. Jollakin oudolla tavalla näistä novelleista jäi kummallinen, outo olo: ne jäävät painamaan mieltä vielä moneksi päiväksi, ehkä viikoiksi tai vuosiksi lukemisen jälkeen. En ole koskaan oikein pitänyt novelleista, sillä niiden lukeminen on niin nopeaa, mutta nämä kaikki tekivät todella vaikutuksen hyvin koukuttavalla tavalla.

Novelleista tuli mieleeni Johanna Sinisalon hieno kokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, jossa myös leikiteltiin yliluonnollisilla elementeillä ja häivytettiin todellisuuden ja jonkin toisen välillä. Asiat eivät aina ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Lempinovellini Márquezin kokoelmassa olivat Maria dos Prazeres sekä Rouva Forbesin onnellinen kesä. Ensimmäisen siivittämänä on reilimme nähtävyytenä Montjuichin hautausmaa. Jälkimmäisestä novellista on seuraava lainaus.


Rouva Forbes saapui heinäkuun viimeisenä lauantaina Palermon vuorolaivalla, ja heti ensi kerran hänet nähdessämme tajusimme että lysti oli lopussa. Hän saapui etelän helteeseen sotilassaappaissa ja tiukkaan napitetussa puvussa, huopahattu miehiseen malliin leikatuilla hiuksillaan. Hän haisi apinankuselle. "Siltä kaikki eurooppalaiset haisevat, erityisesti kesällä", sanoi isäni meille. "Se on sivistyksen haju." Mutta sotaisasta vaatetuksestaan huolimatta rouva Forbes oli kalvakka olento, joka olisi saattanut herättää meissä tiettyä myötätuntoakin, jos me olisimme olleet vanhempia tai jos hänessä olisi ollut vähintäkään jälkeä lempeydestä. Maailma muuttui toiseksi.

Haurasta, kuin lasia

Haruki Murakami

Norwegian Wood

alkuteos 1987, suomeksi 1. kerran 2012
Tammi

Norwegian Wood on upea kirja hauraasta rakkaudesta ja saavuttamattomasta onnesta kahden rikkinäisen ihmisen elämässä. Murakamin kirja on ensimmäisiä japanilaisia ja kaakkois-aasialaisia teoksia, joihin ikinä tartun, ja olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Murakamihan on erittäin kiitelty ja arvostettu kirjailija, eikä suotta!

Kirjassa minä-kertojana toimii Watanabe, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan ja joka päätyy lohduttamaan kuolleen ystävänsä tyttöystävää. Kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä saavat tukea toisiltaan. Ajan kuluessa Watanabe rakastuu Naokoon, joka ei ikinä voi rakastaa ketään muuta kuin Kizukia, kuollutta poikaystäväänsä.

Suomalaisia väitetään usein melankolisiksi ja murheellisiksi ihmisiksi, mutta en muista törmänneeni suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa olisi niin surullinen pohjavire kuin Norwegian Woodissa. Kirjan ankean alun jälkeen toivo ehkä hetkeksi herää, mutta toivolle ei ole sijaa tässä kirjassa. Voi olla, että Naokon kohtalo oli luettavissa jo heti alkumetreiltä. Toisaalta kirjaa lukiessa surumielisyys tuli esiin hyvin kauniilla tavalla ja vain loi siitä entistä koskettavamman. Kirjailija itse ei ainakaan tämän teoksen perusteella vaikuta kovin hilpeältä tyypiltä.

Watanabe ihmisenä vaikuttaa hyvinkin mukavalta, joskin hieman erikoiselta. Kun tarinaa kerrottiin hänen näkökulmastaan, vaikutti poika hyvinkin "normaalilta" huolimatta niistä haavoista, joita elämä oli häneen jättänyt. Kirjailija ei korostanut kovin paljon hänen osaansa tarinassa, vaan vaikutti siltä, että Watanabe olisi ollut vain välikäsi, tahdoton pelinappula, jonka kautta Naokoa tarkkailtiin. Kirjan lopussa tuntui kuin hän olisi itsekin ymmärtänyt tarpeensa parantua henkisesti, kun se toinen puoli, johon tukeutua, oli poissa. Halu auttaa Naokoa piti myös Watanaben koossa.

Midori, Watanaben ystävä, oli kirjan aurinko: pirteä, energinen ja suora, itse elämä. Naokoa taas voisi verrata esimerkiksi kuuhun, joka heijastaa takaisin muiden valoa, mutta on sisältä ontto ja tyhjä. Midorin rakkaus vaikuttaa paljon terveemmältä kuin  Naokon, ja jollain tavalla voisi ajatella, että kirjan tapahtumien pääasiallinen tarkoitus olikin saattaa Midori ja Watanabe yhteen, jotta jälkimmäinen voisi joskus olla kokonainen? Rakkaus Naokoon ja tahto saada tämä parantumaan määritteli pitkälti sitä, millainen pojasta tuli.

Kirjan henkilöistä suosikikseni nousi Reiko, joka oli Naokon huonetoveri parantolassa. Hän on kokenut elämässään kovia eikä luota itseensä, mutta saa nostettua itsensä ylös ja jatkettua elämäänsä. Vanhasta naisesta huokuu sivujen läpi sellainen rauhallisuus, luottavaisuus ja elämänilo, jota kadehdin.

On Norwegian Woodista myös vähän huonoakin sanottavaa. Sen länsimaisuus hieman ärsytti, sillä onhan se kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisessa kulttuuripiirissä, kuin missä itse elämme. Toisaalta kun en itse ole koskaan Japanissa käynyt, on vaikea sanoa, kuinka länsimaistunut maa todella on, ilman että nojaa liikaa omiin stereotypioihinsa. Voi olla, että 1960-luvun lopulla nuoret olivat myös Japanissa suuntautuneet paljonkin eurooppalaiseen arvomaailmaan. Kirjassa oli valtavasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, ja välillä tuntui, että kirjailija halusi varta vasten syöttää niitä lukijoilleen.

Kirjan nimi viittaa Beatlesien samannimiseen kappaleeseen, joka esiintyy kirjassa useasti ja on Naokon lempikappale. Voit kuunnella sen tästä.

Kenelle tällaista kirjaa sitten voi suositella? Jos minulta kysytään, niin ihan kaikille. Käsittelemme Murakamia koulumme opettajien kirjakerhossa muutaman viikon päästä, ja uskon, että Norwegian Wood onnistuu koskettamaan hyvin erilaisia ihmisiä. Japanilaiselle kulttuurille tyypillinen rauhallisuus ja tyyneys, kaiken vääjäämättömyys välittyvät myös tästä kirjasta.

Mitä pidemmälle talvi ehti, sitä kirkkaammiksi Naokon silmät muuttuivat. Kirkkaus ei kuitenkaan kohdistunut mihinkään. Joskus Naoko naulitsi katseensa silmiini ilman mitään selvää syytä ja näytti siltä kuin olisi etsinyt jotain. Minulle tuli siitä jotenkin outo, yksinäinen ja avuton olo.

Mietin, yrittikö Naoko kertoa minulle jotain, mitä hän ei osannut pukea sanoiksi - jotain sellaista mikä ei taipunut puheeksi, jotain mitä hän ei itsekään täysin tavoittanut eikä siksi osannut ilmaista. Hän vain hypisteli hiusssolkeaan, taputteli suupieliään nenäliinalla tai loi minuun merkityksettömän katseen. Aina silloin minun teki mieli rutistaa häntä, mutta en uskaltanut. Pelkäsin loukkaavani häntä. Niinpä ne vain jatkoimme matkaamme Tokion kaduilla ja Naoko yritti etsiä sanoja.

Venäläinen klassikko

Fjodor Dostojevski

Rikos ja rangaistus

alkuteos 1866, suomeksi 1. kerran 2008
Otava (Seven-pokkarit)

Dostojevskin teoksista on kirjoitettu niin paljon, että tuntuu turhalta lisätä määrää turhanpäiväisillä korulauseilla, joissa kuvataan Rikoksen ja rangaistuksen nerokkuutta.

Kirja oli hyvä kyllä, sitä en kiellä. Se oli kuitenkin pitkä ja välillä puuduttava, saman tarinan olisi saanut puoleen sivumäärään ottamalla "turhat" osat kirjasta pois. Koko tapahtumasarja koostuu rikoksesta, sairastumisesta, rikoksen puimisesta ja tunnustamisesta. Ja tähän kaikkeen tarvittiin melkein 700 sivua.

Raskolnikov henkilönä ärsytti minua, sillä hän vaikutti äreältä ja saamattomalta, vähän jopa laiskalta ihmiseltä. Näkemys siitä, että toiset ovat  parempia ihmisiä kuin toiset ja ovat näin enemmän oikeutettuja tekemään rikoksia yleisen hyvän vuoksi on erikoinen ja ehkä antaa näin  Raskolnikoville tehdä rikoksensa. Hyvä kysymys on myös, että katuiko hän tosissaan rikostaan, oliko sen jälkeiset tunnontuskat aitoja ja mistä johtuvia sekä saiko Sonja hänet rakkaudellaan tosiaan "parantumaan" ja kääntymään oikealle tielle. Loppu kirjassa oli ehkä liian onnellinen, tai sitten se vain vaikutti siltä synkähkön kirjan jälkeen.

Lempihahmokseni nousi oma-aloitteinen ja vahva Dunja, joka oikeamielisenä tuki veljeään tämän pahoista teoista huolimatta. Razumihin aikeista ei ainakaan ensin ottanut oikein selvää, mutta henkilönä hänkin oli miellyttävä. Heidän tarinansa toi tarinaan oman mukavan lisämausteensa, sillä synkillä tapahtumilla voi olla myös onnellisia seurauksia.

Koko kerronta rakentui kohtausten varaan, eikä mitään oltu jätetty nopeampitempoisen epäsuoran kerronnan varaan. Yksityiskohtainen kerronta auttoi kyllä pääsemään tarinaan sisälle ja kokemaan tapahtumat yhdessä henkilöiden kanssa. Henkilöiden epämääräiset ja useat nimet sekaantuivat, kun ei oikein tunne venäläistä nimeämislogiikkaa.

On harvinaisen vaikea sanoa, pidinkö Rikoksesta ja rangaistuksesta vai en. Siitä pitäisi pitää, se on maailmankirjallisuuden merkkiteos ja herättänyt keskustelua jo yli vuosisadan ajan. Puuduttava se oli, välillä pitkäveteinenkin, Raskolnikov ei ollut lempihahmojani ja aihe itsessään ei ole niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Toisaalta se herättää monenlaisia kysymyksiä rikoksen ja rangaistuksen ajatuksesta, siitä, mikä on oikein ja väärin ja kenellä tosissaan on oikeus tuomita toinen hänen tekemiensä vääryyksien pohjalta. Ihan kiva kasi puol, voisi sanoa.

Aluksi - tai jo pitkän aikaa - häntä oli askarruttanut muuan kysymys: miksi lähes kaikkien rikosten selvittely ja ratkaiseminen on niin helppoa ja miksi melkein kaikkien rikollisten jäljet paljastuvat niin selvästi? Hän oli vähitellen päätynyt monenlaisiin ja kiinnostaviin johtopäätöksiin. Hänen mielestään tärkeimpänä syynä ei ollut niinkään rikoksen salaamisen käytännöllinen mahdottomuus kuin itse rikollinen: itse rikolliseen, miltei jokaiseen heistä, iskee rikoksen tekohetkellä jonkinlainen tahdon ja käsityskyvyn lamaannus ja ne korvautuvat lapsenomaisen ilmiömäisellä huolettomuudella, ja juuri silloin kun tarvitaan ennen kaikkea mielenmalttia ja varovaisuutta.

Heikkoja heijastuksia todellisuudesta

Bruno Schulz

Kanelipuodit ja muita kertomuksia

kertomukset vuosilta 1934-1939
kustantaja Basam Books Oy

"Kanelipuodit" edustaa minulle saavuttamatonta päämäärää: osa siitä on tämän vuoden Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoemateriaalia ja siksi lukulistallani. Ikävä kyllä joudun myöntämään, että tahrasin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan puhtauden ja tein siihen merkintöjä, mutta tämä annettakoon anteeksi kun siihen kerran oli pakottava tarve.

Jos olisin itse saanut päättää, en olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan: kerronta on koukeroista ja välillä vailla logiikkaa, juonta ei oikeastaan ole omituiset sivistyssanat vaikeuttavat lukemista. Rakastamastani johdonmukaisesta tarinasta ja monipuolisesta maailmasta ei ollut tietoakaan, vaan koko kirja tuntui rakentuvan sen löyhän oletuksen varaan, että lukija pysyy mukana kirjailijan järjenjuoksussa ja tavoittaa tekstissä piilevät merkitykset. Toivon mukaan tarina ja kirjan kerronta aukeavat paremmin toisella lukukerralla, sillä lyhyen hengähdystauon jälkeen tartun siihen uudelleen.

Jos ymmärsin oikein, kertomukset ovat kuin episodeja ja niiden yhteinen tekijä on kertoja, Jozef-niminen poika. Hänen isänsä mielenlaatu on jollakin tavalla järkkynyt tai sitten kaikki, mitä hänelle tapahtuu, on kirjan maailmassa ihan ok ja ymmärrettävää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Prahaan, mutta eivät sellaiseen, jonka me tunnemme, vaan oikuttelevaan ja koko ajan muotoaan muuttamaan kaupunkiin, kuin elävään ja ajattelevaan olentoon.

Takakansitekstien perusteella kirjailija on kotimaassaan Puolassa erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija, jonka tekstien kääntämistä on pidetty erityisen haasteellisena, sillä sekä kielen monipuolisuuden että kertomusten sisimmän ajatuksen on täytynyt välittyä käännökseen. Muihin maagista realismia edustaviin teoksiin, jotka olen lukenut, verrattuna Kanelipuodit kääntää koko maailman ihan uuteen uskoon. Aivan kuin pohjana ei olisikaan realistinen maailma vaan joku toinen, sellainen, jossa kaikki on muuttuvaa ja arvaamatonta ja johon ammennetaan pieniä heijastuksia todellisesta maailmasta.

Omasta tahdostani en olisi kirjaan tarttunut, mutta sen luettuani olen iloinen, että tein sen. Kanelipuodit avasi uusia ovia vaikeaselkoisen kerronnan ja kertomuksen ymmärtämiseen ja auttoi minua pääsemään ainakin osittain irti pakkomielteestäni ymmärtää ja selittää kaikki lukemani ja kokemani. Se auttoi heittäytymään tarinan kuljetettavaksi, leijumaan sen pehmeillä aalloilla. Se toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden.

Erityisesti kirjasta jäi mieleen eräs kohta, jossa puhuttiin unelmien saavuttamisesta. Aiheesta kirjoitin myös postauksen, joka löytyy alempaa. Lainaus kuuluu näin:

"Nämä kaukaiset unelmat eivät nyt palaa mieleen aiheetta. Ei voi olla ajattelematta, että yksikään unelma, olkoonkin absurdi ja epälooginen, ei ole kaikkeuden kannalta turha. Unelmaan sisältyy jokin todellisuuden nälkä, jokin vaatimus, joka sitoo todellisuutta, kasvaa huomaamatta saatavaksi ja postulaatiksi, velkakirjaksi, jolle vaaditaan katetta."

Kuin lämmin syli

Christopher Paolini

Perillinen

eli Sielujen holvi

2012
Tammi

Tästä postauksesta innostuneena koin tarvetta palata tuttuun ja turvalliseen maailmaan vielä kerran, sillä lähiaikoina luetut kirjat eivät ole tyydyttäneet kasvavaa lukunälkääni tarpeeksi ja halusin niin sanotusti helppoa luettavaa, ennen kuin palaisin takaisin "vaikeampaan" tai tulkinnanvaraisempaan kirjallisuuteen. Perillinen on Perillinen-sarjan viimeinen osa, jonka olin lukenut ainoastaan kerran sen ilmestymisen jälkeen.

Näin vanhempana ja kriittisempänä lukijana huomasin enemmän outoja käännöksiä kielessä kuin aiemmin, mikä hieman häiritsi. Esimerkiksi aiemmissa sarjan osissa sanat ratsastaja tai lohikäärmeratsastaja olivat kirjoitettuna pienellä alkukirjaimella, kun taas viimeisessä osassa ne olivat isolla. Kirjoja, joista on jo ehtinyt muodostua suosikkeja, katsoo kuitenkin ehkä turhan ruusunpunaisin silmälasein, mikä vaikutti myös tämän kirjan lukukokemukseen.

Tuttu tarina muuttuu viimeisessä kirjassa entistä verisemmäksi, kun lopullinen taistelu pahaa hallitsija Galbatorixia vastaan lähestyy. Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira ovat pahasti alakynnessä kuningasta ja hänen vallassaan olevaa Eragonin velipuoli Murtaghia ja lohikäärme Thornia vastaan, ja kapinallisten vardeneiden on löydettävä keino heidän voittamisekseen. Tarina on enemmän täynnä miekalla kalistelua kuin sarjan ensimmäiset osat ja tunnelma on lohduttomampi ja epätoivoisempi. Eragonin, Saphiran, Aryan ja Rorarin kekseliäisyys ovat kuitenkin aina vailla vertaa. Kunnioitukseni Nasuadaa ja hänen luonteenlaatuaan kohtaan kasvoivat tarinan uusintakierroksen jälkeen entisestään, kun ymmärtää paremmin hänen kokemansa kivun ja tuskan.

Postauksessa, jossa kerroin blogin nimen taustoja, puhuin siitä, kuinka pidän nimiä suuressa arvossa. Tämän kirjan henkilöiden nimeäminen on mielestäni erittäin onnistunut, lukuunottamatta Orikin ja Orrinin nimien sekaantumista nopeasti lukiessa. Myös muinainen kieli kiehtoo varsinkin sen skandinaavisten juurien vuoksi, ja joskus nuorempana aloitin muinaisen kielen sanakirjan kokoamisen kaikkien neljän kirjan sanastojen pohjalta. Valitettavasti työ jäi kesken. Ajatus ihmisen todellisen nimen olemassaolosta on hieno oivallus, sillä jos pystyy kokoamaan muutamaan lauseeseen sen, mitä todella on, on päässyt alkuun polulla, joka johtaa oman olemuksen täydelliseen tuntemiseen. Ja tieto on valtaa.

Tämän kirjan lukeminen sai aikaan juuri sen, mitä toivoinkin: se poisti ajatukseni huonoista kirjoista ja kahmaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. En ole voinut pitkään aikaan kuvitellakaan lukevani yötä myöten niitä kirjoja, joita olen lähiaikoina lukenut, mutta Perillinen teki poikkeuksen siihenkin asiaan. Kun tietää, mitä kirjassa tapahtuu, lukemista voi rytmittää paremmin niin, että joko jättää huippukohdat seuraavalla päivälle tai ahmii ne samalta istumalta!

"Saphira iski kyntensä kattotiiliin ettei liukuisi kattoa pitkin alas kadulle. Sitten hän kohotti päätään ja karjui niin kovaa kuin pystyi uhmaten koko maailmaa ja kaikkea mitä se piti sisällään.

Mustan-lepinkäisen-piikki-luolan viereisen rakennuksen tornissa kumahteli kello. Sen ääni ärsytti Saphiraa, joten hän käänsi kaulaansa ja syöksi sinikeltaisen lieskan sitä kohti. Torni ei syttynyt tuleen, sillä se oli kiveä, mutta kelloa kannattelevat hirret ja köysi syttyivät, eikä kestänyt kuin muutaman sekunnin, kun kello rysähti alas tornin sisuksiin.

Se riemastutti Saphiraa, samoin kuin ne kaksijalkaiset pyöreäkorvaiset, jotka pinkaisivat kiljuen karkuun. Olihan hän sentään lohikäärme. Oli aivan oikein, että häntä pelättiin.

Yksi kaksijalkaisista pysähtyi mustan-lepinkäisen-piikki-luolan edessä olevan aukion reunalle, ja Saphira kuuli sen huutavan loitsua häntä kohti äänellä, joka oli kuin pelästyneen pikkulinnun vikinää. Mikä loitsu sitten olikin, niin Eragonin suojaukset torjuivat sen - ainakin Saphira oletti niin, sillä hän ei huomannut olossaan mitään eroa ja maailma hänen ympärillään tuntui pysyvän ennallaan.

Eragon-hahmoinen susihaltia tappoi maagin Saphiran puolesta. Saphira tunsi, miten Blödhgarm tarrasi kiinni loitsijan mieleen ja sai kaksijalkaisen pyöreäkorvan ajatukset alistetuksi valtaansa, minkä jälkeen Blödhgarm lausui yhden ainoan sanan muinaisella-haltia-magia-kielellä saaden kaksijalkaisen pyöreäkorvan kaatumaan maahan veri suusta valuen."