Suskin esteviikonloppu

Lauantaina ja sunnuntaina 13. ja 14.6. järjestettiin tallillamme entisen tallinomistajamme esterupeama, jolle osallistuin myös viime vuonna. Hän on entinen estekilparatsastaja ja erittäin pätevä opettaja, joten odotin viikonloppua kyllä erittäin innoissani!

Perjantai-iltana meni vähän myöhään tallilla ja kävin kotona vain nukkumassa. Aamulla autoin hevosten päästämisessä ulos ja fiilistelin Haloo Helsingin biisiä Kuussa tuulee ajomatkalla, ihana kesä! On kaunista katsoa aamuauringossa tyytyväisiä hevosia laiduntamassa, siitä tulee onnellinen olo. Ratsuksi minulle oli laitettu Antti, mutta sain vaihdettua Geraan, jonka kanssa tykkään hypätä enemmän ja meillä synkkaa muutenkin paremmin. Antti on toki "hienompi" ja valmiimpi estehevonen, mutta minulle tuntuu olevan jotenkin turhan laajaliikkeinen ja vahva. Myös Suski totesi lauantain tunnin jälkeen, että sovimme Geran kanssa hyvin yhteen.

c) Hanna Mäntynen. Ihan Geran näköinen kuva, se on ihan tällainen, vähän epäluuloinen ja tosi kiltti. Saappaistani ja housuistani pidän, mutta olisi kiva löytää joku vähän siistimpi yläosa...

Hyppäsimme ensimmäisenä päivänä pidempää jumppasarjaa kavaletti-pysty-pysty-laukka-pysty-laukka-okseri, eli kolme ensimmäistä in-and-out -väleillä. Lisäksi ratsastimme muutamaa käännöstehtävää. Esteet eivät kohonneet kovin korkeiksi, korkeimmat olivat ehkä 70-80 cm. Löysimme Geran kanssa hyvin rytmin esteille ja sain sen hyvin teräväksi niin, että hevonen imi hyvin itsekin ja teki tarpeeksi korkeita hyppyjä. Moitteita saimme lähinnä siitä että kun esteet nousevat, ajan hevosen edelleen samaan nopeaan vauhtiin, vaikka välit ovat korkeilla esteillä lyhyempiä.

c) Hanna Mäntynen. Tällaista estettä en aiemmin ole hypännytkään, kuulemma englantilainen tapa asettaa puomit.

c) Hanna Mäntynen.

Sunnuntaina ratsastimme enemmän pidempää rataa, johon kuului kaksi kaarevaa linjaa, kaksi suhteutettua ja yhden askeleen pysty-pysty -sarja. Gera tuntui alussa verryttelyssä vähän väsyneemmältä, mikä voi johtua edellisen päivän rankasta treenistä. Kun aloimme hyppäämään, se heräsi kuitenkin jo hyvin ja oli tosi innoissaan, mikä on useimmilla tuntihevosilla vain positiivinen juttu. Itsekin olin henkisesti vähän väsynyt koko viikosta ja se tuntui heijastuvan myös viimeisen päivän ratsastukseen ja esimerkiksi laukanvaihdot olivat liian hitaita, varsinkin kun Gera ei askeleessa vaihda. Kun se alkoi painaa vähän kädelle tuli pidättämisestä ja lyhentämisestä tietysti vähän vaikeampaa. Hypyt eivät olleet tänään ihan niin tasaisia kuin eilen ja itse lähetin hevosen välillä liian kaukaa esteen yli. Estekorkeus on ehkä hieman lauantaita suurempi, mutta alle kasikympissä mielestäni edelleen, mikä on vain hyvä juttu, jotta saa rutiinia pienemmillä esteillä ennen isompiin siirtymistä. Menimme koko radan kahdesti ja onneksi sain ensimmäisen kierroksen sähläyksen ja holtittomuuden korjattua hyvin jälkimmäisellä kierroksella. Istunnastani Suski ei löytänyt moitteita, kun sitä suoraan kysyin, mutta sekin on varmasti mielipidekysymys ja opettajilla on siitä eri näkemyksiä. Uskon saaneeni hieman korjattua oikean jalkani rotaatio-ongelmaa, sillä sain polveeni hyvin kipeän hiertymän satulasta kääntäessäni jalkaa liioitellusti sisään: nilkkani kääntyy normaalisti liikaa ja saa varpaat osoittamaan ulos, jolloin kannus ottaa turhan herkästi kylkeen.

c) Hanna Mäntynen. Omaan silmään ainakin näyttää siltä, etten myötää tarpeeksi.

Vietimme perhepiirissä tunnin jälkeen yhdeksäntoistavuotissyntymäpäivääni, joten lähdin hieman aiemmin. Ihanaa nähdä taas siskoa ja hänen poikaystäväänsä ja syödä kunnolla! Lahjaksi heiltä, äidiltäni ja isäpuoleltani sain silkkisen lakanapussin, jolle on ihan varmasti käyttöä, kun nukun kuukauden makuupussissa... Ne ovat hirveän kalliita, joten olen todella kiitollinen heille <3 Täydellisesti onnistunut viikonloppu siis, muutamia hiertymiä ja väsymystä lukuunottamatta!

Kaikki kuvat sunnuntain tunnilta.

Lomasuunnitelmia

Kesäloma tähän asti on kulunut rennoissa fiiliksissä, lähinnä töissä ja tallilla. Kesäsesonki työpaikallani kahvilassa on arkea kiireisempi ja töissä on periaatteessa mukavampi olla, kun porukkaa käy enemmän ja he ovat pääsääntöisesti iloisempia. Onnellisuus tarttuu :)

Tallilla hevoset ovat päässeet jo syömään vihreää ja vaikuttavat paljon iloisemmilta, ainakin Gina, johon tallin kiireisyys ja tiukka tuntiaikataulu vaikuttavat hyvin vahvasti. Kesäaika, laiduntaminen ja rauhallisempi talli ovat kuorineet siitä esiin ihan uuden otuksen. Otimme tallimme luottokuvaajan Hanskin sekä Ginan kanssa joitakin lakkiaiskuvia, joista laitan muutamia esille, kunhan ne ovat valmistuneet.

Varasimme keväällä tuntilaistemme kanssa tälle viikolle oman kurssin, jonka aikana tarkoituksemme on suorittaa A-merkki. Ratsuksi minullle valikoitui ihana luottoratsu Bambi, joka on hidas pohkeelle, epätasainen ja kiukutteleva tamma. Siis ei mitään tähtiainesta, mutta jotain ihanaa siinä on... Viikko on kulunut oikein mukavasti, vaikkakin kesällä on vähän harmi ratsastaa edelleen isossa seitsemän hengen ryhmässä.

Bambi oli maanantaina ihan ok, vaikka sille vaikeat laukannostot olivatkin karmeaa katseltavaa. Harjoittelimme radassa olevaa harjoituslaukkavoltti-keskilaukkaympyrä -tehtävää, joka osoittautui hyvin haastavaksi meille, sillä laukkavoltti kymmenessä metrissä vaatii laukalta pyörivyyttä ja tasaisuutta, jotka molemmat meiltä puuttuvat. Kuitenkin tehdessämme harjoitusta puoli ympyrää keskilaukkaa puoli ympyrää harjoituslaukkaa onnistui jo paljon paremmin ja Bambi lyhensi hienosti.

Tiistaina treenasimme ravipohkeenväistöjä, joissa Bambi hyytyy usein ja jää kiemurtelemaan, sillä sen lihakset eivät ole tarpeeksi voimakkaat tahdikkaaseen ja tasaiseen väistöön. Liikuimme kuitenkin jo paremmin eteenpäin, vaikkakin totesin uudeksi ongelmaksemme kulmiin ratsastamisen, sillä hevonen on erittäin vino ja kaatuu kulmissa helposti sisäänpäin. Ravissa se tuppaa myös painumaan niskasta turhan alas. Lisää treeniä siis!

Keskiviikkona harjoittelimme rataan kuuluvaa voltti-suunnanvaihdos-voltti -kuviota, joista ensimmäinen kerta oli osaltamme karmeaa katseltavaa ja toinen jo paljon parempi. Ongelmani ovat heikot ulkoavut ja tasaisen tuntuman ja taivutuksen säilyttäminen. Lisäksi oikea jalkani kääntyy helposti varpaista ulospäin, jolloin lyhyet kannukseni tökkäävät turhaan Bambin kylkeen aiheuttaen epämääräisiä reaktioita. Kaikkia ilmenneitä ongelmia en pysty korjaamaan perjantaihin mennessä, mutta toivon mukaan saan oman pääni - suurimman ongelmani - pidettyä kasassa, jolloin meillä on mahdollisuus tehdä siisti rata. Iso ongelma on myös hevosen eteenpäinpyrkimys, joka on täysi nolla, jos ei ole ihan pakko. Laukan saa pyörimään vasta, kun hevonen liikkuu eteenpäin ja on suora, mistä kumpikaan ei toteudu kovin helposti. Onneksi tämän viikon aikana ainakin ensimmäinen kohta on parantunut pikkuhiljaa, kun hevosella ovat ratsastaneet ainoastaan minä ja eräs erittäin taitava ratsastaja, suuri idolini.

Torstaina ratsastimme lyhyen alkuverryttelyn jälkeen läpi koko radan. Sain onneksi ratsastaa toiseksi viimeisenä, sillä sain Bambin paljon paremmin kuulolle itsenäisellä työskentelyllä. Laukkasin suhteellisen paljon ja harjoittelin vaikeaa vastalaukkaosuutta sekä tein miljoona siirtymistä: ravi-seis, ravi-käynti, käynti-laukka... Ne saivat hevosen kyllä tosi hyvin kuulolle! Itse rata oli aika hyvä, kunhan vaan itse muistan perjantaina rauhoittua ja oikeasti ratsastaa. Ei meidän menomme ole aivan niin tasaista ja siistiä kuin toivoisin, mutta kaikkea ei tämän hevosen kanssa voi vaatia, vaan yritän tyytyä siihen, että saamme radan ilman suurempia rikkoja. Opettajamme antoi radoistamme numerot ja lyhyet kommentit, ja parhaaksi tehtäväksemme osoittautuivat peruutus (7.5), oikea vastalaukka (7) sekä alku- ja lopputervehdykset (7 ja 6.5). Lisäksi Bambi liikkui oikein mukavasti eteen, mikä on jo voitto sinänsä!

Perjantaina oli sitten luvassa H-hetki eli itse suoritus. Pääsin töistä vasta myöhään ja stressasin koko päivän sitä, että varmasti ehdin. Onneksi lopulta ehdin oikein mainiosti. Lyhyen alkuverkan jälkeen aloimme ratsastaa ratoja, ja onneksi sain vuoron toiseksi vimeisenä, joten saimme Bambin kanssa aikaa verrytellä huolellisesti. Valitettavasti itse mokasin koko homman... En osannut rentouttaa itseäni ja tartutin liialla vaatimisella myös hevosen. Yritin tehdä samoja asioita ennen rataa kuin eilen, mutta ne eivät tänään taas tuntuneet auttavan juuri ollenkaan. Olin aivan varma että koko homma menee läskiksi ja niin se menikin... Varsinkin laukkaohjelma oli karmea, mikään tehtävä ei ollut niin rento kuin eilen ja oma fiilis loppuradasta oli suoraan sanottuna ihan p*ka. Onneksi opettajamme on hyvin rohkaiseva ja sanoikin heti radan jälkeen nähtyään ilmeeni, että "Oli siellä hyviäkin pätkiä..." Onnistuimme silti raapimaan kokoon 53. 526% eli suoritimme ainakin merkin. Eniten harmittaa se, etten lopulta saa tositilanteessa pidettyä omaa päätäni kasassa suorittaakseni omalla tasollani. Olisimme muuten pärjänneet varsin mainiosti. Huonoimmat pisteet saimme ihan erittäin ansaitusti laukkalävistäjästä (3, teimme hienoja vaihtoja) sekä toisesta väistöstä, "keskilaukka"ympyrästä ja laukka-ravisiirtymisestä, jonka tein unohduksen vuoksi väärässä pisteessä. Mutta aina ei voi onnistua, ja pohjalta on suunta vain ylöspäin, kuten tapaan aina koulukisojen jälkeen sanoa.

Viikonloppuna on luvassa tallimme entisen omistajan Suskin pitämä esteviikonloppu, jonne olen menossa hyppäämään! Odotan sitä erittäin paljon, sillä viime vuonna hyppyrupeamasta oli erittäin paljon hyötyä. Siitä luvassa oma postauksensa.

Yo-juhlien vuoksi en ole ehtinyt kovinkaan paljon lukemaan, minkä lisäksi Spoon River -antologia ei ole erityisesti huutanut tarttumaan itseensä. Onneksi reilimme aikana asia korjaantuu! Alla kirjoja, jotka olen saanut tai ostanut ja jotka aion kesälukemisena kahlata läpi. Erityisesti odotan Adichieta ja Hosseinia!

Näiden lisäksi toisesta kodistani ja maailmalta löytyvät seuraavat kesäkirjat:
Layla, Jari Tervo
Muuttohaukka, Catherine Gaskin
Lumi, Orhan Pamuk

Tällä viikolla olen tutustunut erityisesti matkaoppaisiin, jotka käsittelevät matkamme varrelle sattuvia kaupunkeja ja alueita. Toivon mukaan emme ole liian poikki matkustamisesta, sillä haluan ehdottomasti tutustua kaikkiin kaupunkeihin kunnolla. Toisaalta luultavasti olemme niin väsyneitä matkan viimeisellä kolmanneksella, että kiertely vaihtuu fiilistelyyn! Innoissani olen erityisesti tuosta Pohjois-Italian alueesta, jonka varalle emme ole ehtineet tekemään vielä sen suurempia suunnitelmia tai edes tarkkaa reittiplääniä. Prahassa haluaisimme tutustua ainakin vanhaan linnaan, ja Wienissä pääkohteena on vanhojen rakennusten lisäksi tietenkin Espanjalainen ratsastuskoulu, jonne yritän jo kotoa käsin varata kiertokäynnin. Valitettavasti osumme paikalle niin vilkkaana sesonkina, että lippuja aamuharjoituksiin ei enää saa ja oikeat näytökset eivät ole oikein soveltuvia kukkarolle.

Kun nyt olen alkanut jo pikkuhiljaa keräilemaan tarvittavia tavaroita, tuntuu matka jo ihan oikeasti olevan kohta jo täällä. Lähtöön on enää puolitoista viikkoa! Keskiviikkona kävin vaihtamassa rahaa, ostamassa Kilroyn toimistolta Hostelling Internationalin kortin ja ostamassa apteekista maitohappobakteerit, käsidesiä ja aurinkorasvaa. Kaikkeen on syytä olla varautunut. Luultavasti huomaan heti ensimmäisellä etapilla, että jotain tärkeää on unohtunut ja mukana on sata turhaa asiaa, joten sitä on turha vielä murehtia :)

Aurinko kun päätti retken...

Johanna Sinisalo

Ennen päivänlaskua ei voi


2000
Tammi

 



 Olen kuullut paljon hyvää Johanna Sinisalosta ja itsekin lukenut hänen novellikokoelmansa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, joten Ennen päivänlaskua ei voi on ollut jo pitkään lukulistalla. Suhtaudun yleensä hieman skeptisesti kaiken maailman voittajiin ja ehdokkaisiin, sillä ne tuntuvat yleensä olevan kyllä viihdyttäviä mutta eivät kovin mieltäylentäviä tai erikoisia ja koskettavia lukukokemuksia. Ennen päivänlaskua ei voi teki tähän kyllä osittain poikkeuksen. Plussaa kirja saa ihanasta nimestä ja viittauksesta rakastamaani lauluun, joka koki kyllä pienoisen kolauksen kevään 2015 äidinkielen tekstitaidon kokeen vuoksi... Samassa kokeessa ollut aineisto oli poimittu myös tästä kirjasta ja se löytyy tämän painoksen sivuilta 17-19.

Tarina itsessään on yksinkertainen: Enkeliksi kutsuttu mies löytää talonsa pihalta peikonpoikasen, ottaa sen huostaansa ja otus kiintyy häneen. Erinäisten erimielisyyksien ja traagisten tapahtumien vuoksi riitaantunut miehen homoystävä ilmiantaa hänet poliisille vaarallisen pedon hallussapidosta ja Enkeli pakenee Pessiksi nimittämänsä peikon kanssa.

Mielenkiintoisinta koko kirjassa on Sinisalon luoma vaihtoehtohistoria, mielenkiintoinen skenaario siitä, kuinka peikkokin voisi olla osa Suomen tavallista ekosysteemiä. Koko kirja käsittelee oikeastaan tätä ajatusta, ja välillä itse juoni jää sivuosaan. Kirja rakentuu "lähteistä", joita Enkeli selaa etsiessään tietoa peikoista ja joilla yritetään ujuttaa peikko luonnolliseksi osaksi suomalaista luontoa ja kulttuuria, sekä Enkelin ja muiden miesten välisistä suhteista. Kokonaisuus on hallittu mutta hieman rikkonainen, moderni tapa kirjoittaa todentuntuista fiktiota.

Henkilöistä Enkeliin eli Mikaeliin tutustui kirjaa lukiessa eniten, sillä hän on Pessin jälkeen kaikkein tärkein henkilö. Valitettavasti itse peikonpoikasen ääntä ja näkökulmaa ei kirjassa kuultu, mikä olisi voinut tuoda hahmoon vielä elävyyttä mutta toisaalta viedä hohtoa sen mysteerisestä luonteesta ja kyseenalaistetusta tyhmyydestä. Alakerrassa asuva Palomita saa osakseen sääliä, mutta onneksi hänen sivujuoninen tarinansa saattaa saada onnellisen lopun. Henkilöitä on vähän, mikä on vain hyvä, ettei itse tarinasta tule liian monitahoista, ja jokaisella henkilöllä on juonessa oma, tärkeä roolinsa.

Mielenkiintoista on se, kuinka tämäkin kirja on osa suomalaisuutta ja sitä on varmasti hankala ymmärtää ilman suomalaista kulttuuripohjaa: ystävälläni V:llä on kirjan tsekinkielinen käännös, joka ei kuulemma tavoita ollenkaan samaa tunnelmaa ja ajatusta kuin alkuperäinen Sinisalon teksti. Lisäksi kaikki viittaukset lauluun sekä suomalaisesta kansanperinteestä poimitut oikeat aineistot jäävät ilman merkityspohjaa, kun niiden lähteet eivät ole lukijalle tuttuja.

Pidinkö kirjasta? Kyllä ja toisaalta en. Se on hienosti kirjoitettu ja koottu hyödyntäen jo olemassaolevia aineistoja ja saattaen peikot lähelle ihmistä. Tekstilajien rajoja rikotaan ja usean eri henkilön näkökulma tuo tarinaan lisää syvyyttä. Kirjaa on hankala päästää käsistään, kun tarina on kesken, mutta ei juonen vetovoimaisuuden vaan koko peikkoidean vuoksi: itse ainakin sain kirjasta huvia lähinnä siitä, kuinka Sinisalo on luonut peikosta niin elävän ja villin, älykkään hahmon. Sinisalon käyttämä kieli on sulavaa ja hyvin kuvailevaa. Toisaalta juoni ei ole kovin ihmeellinen tai mukaansatempaava, mikä voi tässä kirjassa ollakin hyvä asia, ettei se jäisi muuten niin mielenkiintoisen idean jalkoihin ja häivyttäisi hohtoa näkökulmatekniikalta. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin lukemaan ja muodostamaan itse oman mielipiteen!


ENKELI

Kun herään on ensimmäinen ajatukseni: Pessi! Kuulen vierestäni rahinaa ja käännän päätäni, ja Pessi istuu - tai istuu on väärä sana, se on solmumaisessa modernin tanssin  asennossa jossa kaikki raajat sojottavat painovoimaa uhmaavasti eri ilmansuuntiin, ja se nuolee toista käpäläänsä innosta vavahdellen. Se tuntuu elinvoimaiselta, tyytyväiseltä, sen ympärillä leijuu tunnelma joka on kuin kuulumaton kaiku syvästä ja nautinnollisesta kehräyksestä.

Pessin pieni punainen kieli tunkeutuu tiukasti ja tunnustellen sen omien sormien väliin, punaista, mustaa, edestakaista kosteaa määrätietoista liikettä. Minä vedän sen itseäni vasten melkein tempaisemalla, rikon kaikki lupaukset mitä olen itselleni tehnyt ja kiskon syviä astmaattisia henkäyksiä ilmaa, ja samalla päästän Pessin, syöksyn ylös vuoteesta ja käteni tärisee ja jalkani tärisevät kun naputan Ecken numeron, ja kun uninen ääni vastaa, kysyn voinko heti tulla sinne.

Eteisessä en hetkeen usko mitä näen.

 

Valitut palat yo-juhlista

Nyt se on lopultakin ohi! Pääsin ylioppilaaksi pari viikkoa sitten, ja sen vuoksi blogi on ollut hieman hiljaisempi: kirjoja olen ehtinyt lukemaan hävyttömän vähän. Tässä teille kuitenkin maistiaisia juhlistani!

Mekkona minulla oli Marimekon Siirtolapuutarha-kankainen yksinkertainen kotelomekko, jonka värityksenä oli kahdesta vaihtoehdosta kirkkaampisävyinen. Pidän mekosta kyllä paljon, vaikka iso printti ei yleensä ole makuuni. Sattumalta tänä vuonna valmistuneiden joukossa oli myös yksi sama mekko mutta erivärisenä, mikä ei minua henkilökohtaisesti erityisemmin haitannut, kun ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä!

Kampaukseni teki luottokampaajani, kaimani Anna. Rakastan kaikenlaisia lettejä, sillä ne ovat sekä arkisia että juhlavia, ja tuolla niskaletillä sai kaikki lyhyemmätkin haituvat ojennukseen lakin alapuolelle. Visioni villistä nutturasta onnistui mielestäni oikein hyvin, ja se muistuttaa aika paljon vanhojentansseissa ollutta nutturaani, joka tosin sijaitsi päälaella ja oli enemmän kiinni kuin tämä. Lakki itsessään on ihan kaunis esine eikä tarvitse ympärilleen juurikaan koristeita.

Koululla juhla sujui mallikkaasti, tosin kaikkien tavaroiden, lakin, ruusun ja todistuskuoren kantaminen oli hieman haastavaa. Kansiosta tulikin yllättävän paksu, sillä suoritin lukioaikana kuvataiteen lukiodiplomin, A-ruotsin suullisen kielikokeen ja puheviestinnän päättökokeen, joista kaikista tuli erillinen todistus yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa. En olisi ollenkaan arvannut, mutta sain myös kaksi stipendiä! Äidinkielen opettajien liiton (ÄOL) ja Otavan rahaston kirjallisuusstipendin luultavasti kirjallisuuskurssiin osallistumisestani sekä Malmin seurakunnan uskontostipendin, sillä kirjoitin aineesta syksyllä 2014 laudaturin. Oli hyvin epätodellinen olo, kun näki kaikkien ystävien ja tuttujen päässä vihdoin, kaiken tämän ahkeran opiskelun jälkeen valkolakin. Ahkera työ viimein palkittiin.

Takana koulumme, ihana Viikin norssi <3

Vieraita tuli meille melkein kuusikymmentä... Sekä isäni että äitini puolen suku on kohtuullisen kokoinen, ja heidän lisäkseen paikalla vieraili isäpuoleni sukulaisia sekä ystäviäni. En erityisemmin nauti isoista juhlista ja oli inhottavaa olla kaiken huomion keskipisteenä koko päivän, mutta toisaalta olihan siitä pakko yrittää nauttia, sillä ylioppilaaksi ei pääse kuin kerran elämässään. Ruokana tarjosimme perinteistä salaattia lohen tai kanan kanssa sekä kinkkupiirakkaa, juustopullia, täytekakkua, kuivakakkua, juustokakkua ja lusikkaleipiä. Onneksi ei tarvitse noita lusikkaleipiä tehdä enää, niissä oli ihan hirveä duuni! Juustokakuista tein kaksi itse ja ne onnistuivat oikein loistavasti, tosin pinta ei ollut niin kaunis kuin olisin toivonut. Valitettavasti ruokapöydästä ei tullut otettua kuvaa.

Lahjaksi sain pääasiassa rahaa, mutta myös toivomiani astioita Iittalan mustavalkoista Taikaa. Jos joudun syksyllä muuttamaan Joensuuhun, on ainakin jotain valmiina. Lisäksi sain serkuiltani ihanan riippukeinun ja isältäni tabletin, jotta voimme matkamme aikana käyttää nettiä helpommin. En odottanut oikeastaan näinkään paljon lahjoja ja olen erittäin otettu niistä kaikista, kiitos! En ole koskaan pitänyt kädessäni shekkiä, mutta nyt sain sellaisenkin.

Ticket to the Moonin riippukeinu. Varmasti käytössä retkillä!

Illalla juhlistimme päivää kuuden hengen kaveriporukallamme ravintola Sandrossa, jossa ruoka oli erittäin hyvää ja ainakin omalaatuista, nam! Myöhemmin pyörähdimme Kallion baarissa ja jatkoimme matkaamme keskustaan. Hauskaa oli, vaikka jonot olivatkin pitkiä. Olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja hankkia liput jonnekin ajoissa, niin turhalta häslingiltä olisi vältytty.

Niin, mitäs sitten? Heinäkuun alkuun asti joudumme odottamaan tuloksia opiskelupaikasta, jonka jälkeen pystyy suunnittelemaan seuraavan vuoden tekemisiään. Jos ajattelee positiivisesti, minulla on ehkä mahdollisuudet päästä lukemaan joko kirjallisuutta Helsinkiin tai maantiedettä Joensuuhun. Helsingin maantieteen koe meni niin huonosti että siitä en elättele suuriakaan toiveita. Toisaalta ei ole katastrofi, jos en pääse minnekään, sillä haluaisin vielä lisäaikaa kartuttaa vaihtoehtoja ja saada aikaa päättää, mitä oikeasti haluan.

Yliopistodraamaa maustettuna kreikkalaisella filosofialla

Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin

englanninkielinen alkuteos 1992
suomeksi 1. kerran 1993
WSOY (Bon-pokkarit)
 

En ole koskaan ollut erityisen innostunut dekkareista, murhista tai minkäänlaisista mysteereistä, joissa syyllinen ei koskaan ole se, jonka itse olisi arvannut. Jumalat juhlivat öisin ei kuitenkaan ole millään tavalla mysteeri, vaan tarkkanäköinen kuvaus tilanteesta, joka johtaa opiskelijat äärimmäisiin tekoihin. Se kuvaa psykologiselta kannalta yliopisto-opiskelijoiden luonteita ja suhteita toisiinsa: Hampden College ei ole sisäoppilaitos, mutta se kouluna muistuttaa hieman Ishiguron Ole luonani aina -kirjan miljöötä. Tosin henkilöt ovat vanhempia ja paheilla, kuten alkoholilla ja huumeilla on suuri merkitys juonen kannalta.

Päähenkilönä kirjassa toimii Richard Papen, joka haluaa pois Kalifornian pikkukaupunkimiljööstä ja lähtee opiskelemaan Hampdeniin. Täällä hän pääsee osaksi pientä ja valikoitunutta klassisten kielten opiskelijaryhmää, jota omalaatuinen opettaja Julian johdattelee kreikan kielen ja kulttuurin syövereihin.Tutustuttuaan ryhmän muihin jäseniin Richard saa kuulla myös erikoisista, öisistä kokeiluista, joiden seurauksena ryhmän muut jäsenet ovat vaarassa ja koko vyyhti alkaa purkautua. Koko kirjan idea paljastetaan prologissa, mikä aiheuttaa hieman ahdistavan ja odottavan tunnelman koko kirjan ylle, kun tuota käännekohtaa ja siihen johtaneita syitä tietenkin lukiessa odottaa.

Aluksi olin romaanin suhteen hieman skeptinen, sillä se vaikuttaa perinteiseltä, lukijaa kaikin puolin "kosiskelevalta" ja viihteelliseltä kirjalta. Sitä se periaatteessa olikin, mutta kirjailija pääsi yllättämään hyvin positiivisesti ja pidin kirjasta, vaikka se oli hieman pitkitetty ja yksipuolinen. Kirjan rakenteesta oli löydettävissä lievää "pottermaisuutta", sillä paksuhko kirja kuvasi yhden vuoden ajalta merkittävimmät tapahtumat tiettyjen henkilöiden osalta. Runsaasti käytetyt sulkuviittaukset hieman häiritsivät muuten sujuvaa lukemista. Juoni oli alussa hyvin kehitelty ja lähti hyvin käyntiin mutta valitettavasti lopahti huippukohdan jälkeen vain asian ratkaisemiseen ja hieman turhaankin vatvomiseen.

Henkilöiden persoonallisuudet olivat kirjassa parasta antia ja loivat pohjan koko tarinalle. Richardin toiminta ei aina ollut kovin loogista ja hänen moraalinsa ei aina oikein vakuuttanut. Suosikikseni nousi lopulta Julian, kreikanopiskelijoiden opettaja, jota harmittavan vähän esiteltiin ja jonka tunneista olisin mieluusti kuullut paljon enemmän kuin vain sen ensimmäisen.  Pidin myös Henrystä, joka syrjäänvetäytyvyydellään ja synkkyydellään herätti kiinnostuksen hänen toimiensa syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Ryhmän ainoa tyttö, Camilla oli valitettavasti kirjan naisista ainoa, jota ei kuvattu tyhjäpäiseksi ja pinnalliseksi, mikä antoi hänelle tietysti lisäarvoa ja sai pitämään hänestä entisestään. Voi tietenkin olla, että myös kertojana toimivan Richardin mielipiteet hänestä vaikuttivat siihen kuvaukseen, joka lukijalle hänestä välittyi. Vaikka teoksen pääasiallisena aiheena vaikutti olevan henkilöiden luonteenkuvaus ja suhtautuminen asioihin, ei heistä ainakaan aluksi tuntunut saavan oikein otetta. Salaisuuksien ja valheiden vyyhdin purkautuessa ja henkilöiden tutustuessa Richardiin paremmin tuli myös henkilöihin "tutustumisesta" helpompaa.

Amerikkalaisia romaaneja en ole lukenut kovin montaa, eikä tämäkään välttämättä herättänyt kiinnostusta kyseisen kulttuuripiirin tuotoksiin. Tietenkin kirjan kuvaama yliopistoelämä on värittynyttä ja vain yhden, kärjistyneen näkökulman antavaa, mutta henkilöiden oikeudentunto, moraali ja runsas nesteytys eivät antaneet ainakaan kovin hyvää kuvaa ihmisryhmästä, jonka edustamia jäseniä en oikeastaan tunne. Kirjailijan muihin teoksiin voisin positiivisen yllätyksen toivossa tutustua: juuri tähän väliin, pääsykokeita ennen, sopi oikein hyvin kreikkalaista kulttuuria ja esimerkiksi Aristotelesta koskevat keskustelut ja aiheet. (toim huom. Helsingin yliopiston aineistoon kuuluu tänä vuonna mm. Aristoteleen Runousoppi) Loppupäätelmäksi voisi todeta, että viihdyttävä ja mukava tuttavuus, mutta ei herättänyt erityisen suuria tunteita. Teos saa kuitenkin huimasti lisäpisteitä ihanasta ja jännittävästä nimestä!

"Kuulimme lounaastasi Bunnyn kanssa", Charles sanoi. Nauroin. Seuraavan päivän, sunnuntain, iltapäivä oli lopuillaan, ja minä olin istunut pöytäni ääressä melkein koko päivän lukemassa Parmenidesta. Kreikka otti koville mutta sen lisäksi minulla oli krapula, ja olin lukenut niin pitkään etteivät kirjaimet enää näyttäneet kirjaimilta vaan joltain muulta, joltain käsittämättömältä, linnunjäljiltä hiekassa. Tuijotin eräänlaisessa horteessa ikkunastani niittyä joka oli leikattu lyhyeksi kuin kirkkaanvihreä sametti ja kumpuili mattoisina mäkinä taivaanrantaan, kun näin kaksoset kaukana alhaalla, leijumassa nurmikolla kuin aaveet.

Kurkotin ikkunasta ja huusin heille. He pysähtyivät ja kääntyivät, käsi otsalla varjostamassa, silmät siristyneinä ilta-aurinkoa vasten.  "Hei", he huusivat ja heidän heikot ja rosoiset äänensä kantautuivat luokseni melkein yhtenä. "Tule alas."

Niinpä me nyt kävelimme collegen takana kasvavassa metsässä, matalassa männikössä vuoren juurella, minä kaksosten keskellä.

Saaristolaisromantiikkaa

Ulla-Lena Lundberg

Jää

2012
Teos & Schildts & Söderströms
 

Paljon mainetta niittänyt Finlandia-voittaja vuodelta 2013 tarttui käteeni kirjastossa ja tartuin siihen empimättä: suosittuja kirjoja saa joko metsästää tai varailla, ja tilaisuuden osuessa kohdalle tartuin tähän kappaleeseen. Lukuviikolla nyt keväällä koulussamme järjestettiin aamunavaus, jossa oppilaat ja opettajat esittelivät omia kirjasuosikkejaan. Olin itsekin mukana tilaisuuden toteuttamisessa ja Jää nousi esille kahdesti, alkuperäiskielellä ruotsiksi sekä suomenkielisenä versiona.

On aina haastavaa lukea kirjaa, josta on kuullut paljon hyvää ja johon sen vuoksi kohdistuu paljon positiivisia odotuksia. Onneksi Jää ei pettänyt odotuksia: se oli romanttinen ja hauskakin, aito kuvaus saaristolaiselämästä ja selittämättömästä kaipauksesta. Juoni on hieman hidastempoinen eikä merkittäviä käänteitä ole montaa, mutta se toisaalta sopii hyvin saaristolaiseen, hitaampaan elämäntyyliin. Ihmiset oli kuvattu aidosti ja uskottavasti, juuri sellaisiksi kuin heidät voisi kuvitella.

Kerronta kirjassa oli hyvin suomennettua ja sujuvaa, mukavaa luettavaa. Myös luontokuvaus oli hyvin osuvaa, ja varsinkin Lundbergin merenkuvaus osui kohdalleen. Luin kirjan yllättävän hitaasti, osin ajanpuutteen, osin kirjan vaatimien hengähdystaukojen vuoksi. Ensin luulin sen johtuvan siitä, ettei tarina ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, mutta ymmärsin, että ajattelin sen tunnelmaa ja henkilöitä koko ajan, alitajuisesti, kaivaten tilaisuutta päästä uudelleen tarinaan sisälle.

Se epätoivo, kun hetkeä ennen loppuratkaisua ymmärsi, mitä tulisi tapahtumaan! Olisin suonut kirjalle minkä tahansa muun päätöksen kuin tämän. Sen olisin vielä kirjailijalta hyväksynyt, että pappi Kummel olisi sortunut juomaan tai rakastunut tohtori Gylleniin, tai, tai... Mutta tätä en voi uskoa. Se ei voi päättyä näin. Lue kirja, niin ymmärrät sen traagisuuden. Henkilöhahmoista samaistuin eniten Monaan, papin toimeliaaseen pastorskaan, joka jaksaa, vaikka ei oikeasti jaksa, on välillä kiukkuinen läheisilleen ja rakastaa niin, että pakahtuu. Varsinkin kirjan loppupuolella ymmärrän hänen reaktionsa paremmin kuin hyvin, vaikka en ole siitä itse ylpeä: tiedän reagoivani asioihin samoin kuin hän, vaikka tiedän, että toisten mielestä se ei ole järkevää. Myös posti-Antonin ajatusmaailma kuvasti hyvin vielä sodan jälkeen vallinneita kansanuskomuksia, mitkä loivat mukavan vastaparin papin lähes vankkumattomalle uskolle. Itse Petter Kummel tuntui välillä jopa liian täydelliseltä henkilöltä ollakseen uskottava, mutta toisaalta hänen tyyliinsä kuului juuri iloisuus, toisten auttamishalu ja välittäminen. Oikea malliesimerkki kaikille, siis.

Itse olen jotenkin kummasti viehtynyt papeista kertoviin romaaneihin, sillä se maailma, jossa he elävät, on hyvin kiinnostava. Äidinkielen kurssiin liittyvältä klassikkokirjojen listaltani löytyi peräti neljä pappisromaania: Papin perhe, Papin tytär, Papin rouva ja Reigin pappi. Näitä oli hyvä verrata! Samoin saaristolaiselämän idyllisyys ja itse meri on herättänyt positiivisia mielikuvia, varsinkin kun sitä elämää on itse saanut maistaa isäpuoleni vanhempien omistamalla kesäpaikalla Korppoossa, Turun saaristossa. Jäässä mainitulla Utön saarella saariston ulkolaidalla olen itsekin vieraillut. Haaveissani on joskus suunnata polkupyörä Ahvenanmaalle.

Jäätä voi ehdottomasti suositella kaikille, joilla ilmenee kiinnostusta verkkaiseen elämäntyyliin ja traagisiin kohtaloihin, aitoon ihmiskuvaukseen ja luonnon kauneuden ihasteluun. Lukulistalleni nousee varmasti myös kirjan itsenäinen edeltäjä, Marsipaanisotilas, joka kyllä vaikuttaa astetta masentavammalta ja tummasävyisemmältä.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

---

"Sinusta olen varmaan lapsellinen, mutta viihdyn täällä jo nyt niin hyvin, etten halua koskaan lähteä täältä. Luuletko että te kestätte minua seuraavat neljäkymmentä vuotta?"
Silloin lukkari naurahtaa niin kuin mistään kahtiajaosta ei olisi puhuttukaan. "Tervetuloa vain. Se on varmasti vuoden uutinen: pappi, joka ei kyttää tuottoisampaa virkapaikkaa."

Kohti esteitä ja niiden yli

Viime sunnuntaina, 17.5 hypättiin kauden viimeiset kilpailut ja samalla selvitettiin seuran estemestarit. Itse en mestaruudesta tänä vuonna kisannut, sillä en halunnut haastaa itseäni liikaa hyppäämällä liian korkeaa luokkaa liian nopeasti. Muutama päivä sitten päätös kadutti, mutta nyt olen tyytyväinen, sillä saimme hyvän radan 70-80 luokasta! Arvosteluna kaikissa luokissa oli A0/taito, mistä kyllä tykkään tosi paljon, kun voi ratsastaa maltilla ja ihan rauhassa, keskittyen ihan muihin seikkoihin kuin nopeuteen.

Ratsuna tällä kertaa kimo ruuna Gera, joka on tullut tallillemme muutamia kuukausia sitten. Sain hypätä tällä hurmaavalla herralla kaksi edellistä tuntiani, joten ihan vieraille vesille en ollut lähdössä. Muutama muukin olisi Geran kisoihin halunnut, mutta onneksi joskus sattuu hyvä onni minullekin. Verryttelyssä meillä molemmilla oli hieman jännää, kun kisatilanne on aina hieman erilainen kuin tavallinen arki, ja voi olla että keräsin siihen jopa liikaa painetta. Tämän hevosen kanssa se voi olla myös negatiivinen juttu, sillä opettajani mainitsi, että se kieltää helpommin, kun käy liian kovilla kierroksilla. Estekorkeus oli suurin mitä olen koskaan kisoissa hypännyt ja se hieman jännitti, mutta muutaman verryttelyhypyn jälkeen todettiin Geran kanssa molemmat, ettei tässä ole mitään hätää. On tuo vaan niin mahtava hevonen! Onneksi sain opettajalta verryttelyssä hyviä vinkkejä, sillä olisin muuten ratsastanut Geraa liian löysästi ja liian pitkällä ohjalla, ja luoja ties mitä siitä olisi tullut.



c) Nora Oravainen

Olin laskenut sen varaan, että radalle päästyäni saan kiertää sen vielä rauhassa läpi ja tarkistaa ohjaustoiminnot, mutta kun edellinen ratsukko ei päässyt toiseen vaiheeseen, tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa pöytäkirjaa, jolloin pilli vihelsi melkein saman tien. Tämän vuoksi myös ensimmäiset esteet menivät hieman haahuillessa ennen kuin sain omat ajatukseni koottua. Pääpiirteissään rata oli oikein hyvä, näin ponnistuspaikat hyvin ja tempo pysyi tasaisena. Huomasin kyllä selkeästi, että oma istuntani horjuu liikaa isommissa hypyissä ja jalustin valui liikaa kantapäähän. Myös pöytäkirjassa mainittiin, että hyppään ehkä liian aikaisin, ennen hevosta, ja oman vartaloni tulisi odottaa hyppyä. Olen pitänyt kasikymppiä itselleni maagisena rajana, ja nyt kun se on ylitetty, pienenä tosin, olo on helpottunut. Se ei ollut vaikeaa, hieman vain haastavampaa kuin jo-rutiinilla menevä 70. Kaikki tuntui niin yksikertaiselta ja jollain tavalla helpolta. Tämä voi johtua myös siitä, että en asettanut itselleni mitään paineita. Nyt kun olen päässyt koko toisia vastaan kilpailemisen yläpuolelle, radalla olo niin koulu- kuin estekisoissakin on paljon rennompaa ja tuloksia tulee.

 

Kuvasta tuli ihan oudon sininen! Sijoituksena lopulta 3/10, mestaruusmitali jäi saamatta, sillä junnuvuodet on ohitettu.

Mutta kuinka tästä jatketaan? Toivoisin, että voisin kesällä Suskin esteviikonlopussa hypätä vähän isompia esteitä, jolloin niihin saisi taas samanlaisen rutiinin, mikä on tällä hetkellä 70 senttimetrissä. Jos ennen syksyn kisoja pääsisi vielä hyppäämään, voisi olla hyvä mahdollisuus jopa aloittaa kausi kasikympistä. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten asiaa ehtii pohtia vielä. Viime vuosina kauden ensimmäisissä kisoissa on ollut luokat 60 ja 80 ja seuraavissa 70 ja minulle liian suuri 90, jolloin ensimmäinen "oikea" 80 saattaa venyä jopa syksyn viimeisiin tai ensi kevään ensimmäisiin kisoihin. Toivon mukaan saan vielä jatkaa Geralla hyppäämistä, sillä Antilla, jolla olen muutaman kerran kisannut, en uskalla vielä lähteä hyppäämään liian korkealta ja liian kovaa.

Mitä muuta on tapahtunut sillä välin, kun blogissa on ollut hiljaista? Olen yrittänyt panostaa täysillä pääsykokeisiin lukemiseen, mutta oma motivaatio hieman hukkui taas ylioppilaskirjoitusten tulosten myötä. Muihin arvosanoihini olen tyytyväinen, mutta se, ettei äidinkieleni noussut sitä yhtä pistettä ylöspäin L:ään, harmittaa tosi paljon. Kuinka voisin uskotella itselleni olevani tarpeeksi hyvä lukemaan kirjallisuutta ja esimerkiksi opettamaan äidinkieltä, jos en itse edes yllä vaaditulle tasolle? Toisaalta tiedän, että en yltänyt millään mittapuulla omalle totutulle tasolleni tekstitaidon kokeessa, joten tulos on varmaankin siihen verrattuna ihan ok. Vielä on pohdittava, että haluanko käydä uusimassa sen ensi syksynä. Maantieteen pääsykoe eilen oli jännityksen paikka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää murehtia, sillä olen suhteellisen varma, etten tule pääsemään sinne sisälle. Hyvää rutiinia ensi viikon näytön paikkaa ajatellen, kuitenkin.