Elonmerkki!

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen viimeksi mitään kirjoittanut. Päätin kuitenkin etten ota paineita tämän projektin suhteen, sillä tällä ei ole merkitystä onnellisuuteeni tai mihinkään muuhunkaan. Alun perinkin perustin tämän ehkä vain jakaakseni itselleni ja ystävilleni ajatuksiani. Päivitin blogin ulkoasua paremmaksi ja väsäsin yksinkertaisen bannerin. Kuva on peräisin yläasteajoiltani, kun teimme medialuokalla ystävieni kanssa projektina valokuvanäyttelyn ja otin sitä varten kuvia. Tällä hetkellä olen väreihin ja muuhun ulkoasuun kohtuullisen tyytyväinen, mutta banneri on liian iso ja yritän löytää sen korjaamiseksi oikeita nappuloita...


Mitä näiden muutaman kuukauden aikana on sitten tapahtunut? Aloitin opiskelun Helsingin yliopistolla maantieteen laitoksella. Toistaiseksi lähes kaikkien kurssien nimeen on liittynyt joko sana "johdatus" tai "perusteet", eli olemme aloittaneet luonnollisesti perusasioista. Opiskelu on osoittautunut ihan mukavaksi, mutta vaativammaksi kuin olisin osannut alun perin kuvitella. Itsenäisesti tehtäviä suorituksia on hyvin paljon ja kaikesta on oltava itse vastuussa. Päädyin lopulta kesällä hyväksymään toisesta hakuvaihtoehdosta saamani maantieteen opiskelijapaikan, kun saavutin ensimmäisen vaihtoehtoni, kirjallisuuden pääsykokeissa ainoastaan yhdeksännen varasijan. Perfektionistille on ollut vaikeaa hyväksyä se, että on ollut jossain asiassa niin huono että sitä ei ole saavuttanut, niin kuin olisi halunnut. Lohduttaudun sillä että humanistit eivät työllisty.


Hevoskuulumisista kerron enemmän seuraavassa postauksessa, mutta sen voin mainita, että olen viettänyt tavallista vähemmän aikaa tallilla tänä talvena. Autoin järjestämään joulukuussa perinteisen Lucia-juhlan, niin kuin olin luvannut, mutta vakiotuntiani lukuun ottamatta olen sen jälkeen ollut tallilla hyvin vähän. Onneksi kansalliset koulukisat lähestyvät niin, että saan siitä myös enemmän intoa ja syytä tehdä jotain myös ratsastuskoulumme eteen. Todennäköisesti tulevaisuudessa palaan blogin puolelle pääasiassa kertomaan ratsastustunneistani ja ajatuksista, joita tehtävät herättävät. Kuvamateriaalia saan hyvin harvoin, pääasiassa kisoista.


Partiossa olen tehnyt jonkin verran enemmän kuin keväällä ja syksyllä. Sain interrailimme aikana ystävältäni intoa lähteä pj- eli partionjohtajan peruskurssille, jossa olinkin joululoman loppupuolella. Kylmä oli, mutta muuten tosi hauskaa! Pj-kurssi antaa johtajalle lisää aineksia omaan johtamiseen ja auttaa ymmärtämään paremmin partiota järjestönä sekä itseään ihmisenä. Eräänlaisena lopputyönä tehdään johtamisharjoitus, ja itse sain lippukunnaltani projektiksi sudenpentujen ja seikkailijoiden kesäleirin, jonka parissa olen työskennellyt nyt koulun ohessa. Valitsimme tiimini kanssa teemaksi Kalevalan ja voin luvata, että leiristä tulee ihan huippu!


Nyt kun aikaa on tallijuttujen vuoksi jäänyt enemmän, olen ehtinyt myös lukemaan jonkin verran enemmän kuin aiemmin. Lopuksi muutamia kirjoja, joika olen viime aikoina lukenut.


Ja vuoret kaikuivat - Khaled Hosseini
Ei niin vaikuttava kuin olisin odottanut, sekava ja epäyhtenäinen kokoelma tarinoita ihmisistä.


Älä rakasta minua vielä - Charles Dickens
Lyhyt ja tunnelmaan keskittyvä romaani, symbolinen. Erikoinen kirja, hyvin kaunis.


Lumi - Orhan Pamuk
Nobel-voittaja. Syvällinen ja lievästi kuivakka tarina islamista ja sen ristiriidoista pikkukaupungissa. Yksinäisen runoilijan pelko rakkaudesta ja onnesta. Omalla tavallaan ihan hieno.


Layla - Jari Tervo
Vähän irtonainen tarina tärkeistä aiheista, hieman tekotaiteellinen. En pitänyt kovinkaan paljon kirjailijan tyylistä.


Marsipaanisotilas - Ulla-Lena Lundberg
Historiallisesti uskottava ja viihdyttävä sotaromaani. Erittäin hieno, kauniisti kirjoitettu.


Neljäntienristeys - Tommi Kinnunen
Hyvin suomalaisuutta kuvaava, sukusaagamainen teos joka valotti hyvin sitä, miksi ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan niin kuin käyttäytyvät.


Anna minun rakastaa enemmän - Juha Itkonen
Kaunis, melankolinen tarina tähteydestä ja rakkaudesta. Alkuun hieman pitkästyttävä, mutta hieno loppu.


Nummisuutarit - Aleksis Kivi
Kansallisteatterin innoittama päätin tarttua tähänkin klassikkoon. En pitänyt näyttämösovituksesta, mutta tämä alkuperäinen teos on sitä parempi. Vanhahtava kieli on haastavaa mutta viihdyttävää luettavaa, loppu on hieman liiankin onnellinen.


Tuulen varjo, Taivasten vanki, Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafón
Kolme hienoa kirjaa osittain samoista henkilöistä. Ensimmäisestä pidin, Enkelipeli oli paljon synkempi ja loppu oli hyvin kummallinen, kun taas Taivasten vanki nivoi nämä kaksi muuta tiiviimmin toisiinsa eikä siksi itse päässyt oikein kantamaan itseään. Rakastuin kirjailijan kieleen ja hyvin luotuihin henkilöhahmoihin sekä kirjan ajatukseen.


Kissani Jugoslavia - Pajtim Statovci
Erikoinen ja moderni tarina homomiehestä ja hänen äidistään sekä heidän elämästään maahanmuuttajana karussa Suomessa. Poliittisesti värittynyt kannanotto, avoin ja mielenkiintoinen loppu.


Vanhan kartanon Pat - L.M. Montgomery
Perinteistä tyttöromaaniromantiikkaa. Patille lämpeni hitaasti mutta lopulta se veikin mennessään. Filosofisin ja aidoin niistä Montgomeryn kirjoista, joita olen lukenut.

Suskin esteviikonloppu

Lauantaina ja sunnuntaina 13. ja 14.6. järjestettiin tallillamme entisen tallinomistajamme esterupeama, jolle osallistuin myös viime vuonna. Hän on entinen estekilparatsastaja ja erittäin pätevä opettaja, joten odotin viikonloppua kyllä erittäin innoissani!

Perjantai-iltana meni vähän myöhään tallilla ja kävin kotona vain nukkumassa. Aamulla autoin hevosten päästämisessä ulos ja fiilistelin Haloo Helsingin biisiä Kuussa tuulee ajomatkalla, ihana kesä! On kaunista katsoa aamuauringossa tyytyväisiä hevosia laiduntamassa, siitä tulee onnellinen olo. Ratsuksi minulle oli laitettu Antti, mutta sain vaihdettua Geraan, jonka kanssa tykkään hypätä enemmän ja meillä synkkaa muutenkin paremmin. Antti on toki "hienompi" ja valmiimpi estehevonen, mutta minulle tuntuu olevan jotenkin turhan laajaliikkeinen ja vahva. Myös Suski totesi lauantain tunnin jälkeen, että sovimme Geran kanssa hyvin yhteen.

c) Hanna Mäntynen. Ihan Geran näköinen kuva, se on ihan tällainen, vähän epäluuloinen ja tosi kiltti. Saappaistani ja housuistani pidän, mutta olisi kiva löytää joku vähän siistimpi yläosa...

Hyppäsimme ensimmäisenä päivänä pidempää jumppasarjaa kavaletti-pysty-pysty-laukka-pysty-laukka-okseri, eli kolme ensimmäistä in-and-out -väleillä. Lisäksi ratsastimme muutamaa käännöstehtävää. Esteet eivät kohonneet kovin korkeiksi, korkeimmat olivat ehkä 70-80 cm. Löysimme Geran kanssa hyvin rytmin esteille ja sain sen hyvin teräväksi niin, että hevonen imi hyvin itsekin ja teki tarpeeksi korkeita hyppyjä. Moitteita saimme lähinnä siitä että kun esteet nousevat, ajan hevosen edelleen samaan nopeaan vauhtiin, vaikka välit ovat korkeilla esteillä lyhyempiä.

c) Hanna Mäntynen. Tällaista estettä en aiemmin ole hypännytkään, kuulemma englantilainen tapa asettaa puomit.

c) Hanna Mäntynen.

Sunnuntaina ratsastimme enemmän pidempää rataa, johon kuului kaksi kaarevaa linjaa, kaksi suhteutettua ja yhden askeleen pysty-pysty -sarja. Gera tuntui alussa verryttelyssä vähän väsyneemmältä, mikä voi johtua edellisen päivän rankasta treenistä. Kun aloimme hyppäämään, se heräsi kuitenkin jo hyvin ja oli tosi innoissaan, mikä on useimmilla tuntihevosilla vain positiivinen juttu. Itsekin olin henkisesti vähän väsynyt koko viikosta ja se tuntui heijastuvan myös viimeisen päivän ratsastukseen ja esimerkiksi laukanvaihdot olivat liian hitaita, varsinkin kun Gera ei askeleessa vaihda. Kun se alkoi painaa vähän kädelle tuli pidättämisestä ja lyhentämisestä tietysti vähän vaikeampaa. Hypyt eivät olleet tänään ihan niin tasaisia kuin eilen ja itse lähetin hevosen välillä liian kaukaa esteen yli. Estekorkeus on ehkä hieman lauantaita suurempi, mutta alle kasikympissä mielestäni edelleen, mikä on vain hyvä juttu, jotta saa rutiinia pienemmillä esteillä ennen isompiin siirtymistä. Menimme koko radan kahdesti ja onneksi sain ensimmäisen kierroksen sähläyksen ja holtittomuuden korjattua hyvin jälkimmäisellä kierroksella. Istunnastani Suski ei löytänyt moitteita, kun sitä suoraan kysyin, mutta sekin on varmasti mielipidekysymys ja opettajilla on siitä eri näkemyksiä. Uskon saaneeni hieman korjattua oikean jalkani rotaatio-ongelmaa, sillä sain polveeni hyvin kipeän hiertymän satulasta kääntäessäni jalkaa liioitellusti sisään: nilkkani kääntyy normaalisti liikaa ja saa varpaat osoittamaan ulos, jolloin kannus ottaa turhan herkästi kylkeen.

c) Hanna Mäntynen. Omaan silmään ainakin näyttää siltä, etten myötää tarpeeksi.

Vietimme perhepiirissä tunnin jälkeen yhdeksäntoistavuotissyntymäpäivääni, joten lähdin hieman aiemmin. Ihanaa nähdä taas siskoa ja hänen poikaystäväänsä ja syödä kunnolla! Lahjaksi heiltä, äidiltäni ja isäpuoleltani sain silkkisen lakanapussin, jolle on ihan varmasti käyttöä, kun nukun kuukauden makuupussissa... Ne ovat hirveän kalliita, joten olen todella kiitollinen heille <3 Täydellisesti onnistunut viikonloppu siis, muutamia hiertymiä ja väsymystä lukuunottamatta!

Kaikki kuvat sunnuntain tunnilta.

Lomasuunnitelmia

Kesäloma tähän asti on kulunut rennoissa fiiliksissä, lähinnä töissä ja tallilla. Kesäsesonki työpaikallani kahvilassa on arkea kiireisempi ja töissä on periaatteessa mukavampi olla, kun porukkaa käy enemmän ja he ovat pääsääntöisesti iloisempia. Onnellisuus tarttuu :)

Tallilla hevoset ovat päässeet jo syömään vihreää ja vaikuttavat paljon iloisemmilta, ainakin Gina, johon tallin kiireisyys ja tiukka tuntiaikataulu vaikuttavat hyvin vahvasti. Kesäaika, laiduntaminen ja rauhallisempi talli ovat kuorineet siitä esiin ihan uuden otuksen. Otimme tallimme luottokuvaajan Hanskin sekä Ginan kanssa joitakin lakkiaiskuvia, joista laitan muutamia esille, kunhan ne ovat valmistuneet.

Varasimme keväällä tuntilaistemme kanssa tälle viikolle oman kurssin, jonka aikana tarkoituksemme on suorittaa A-merkki. Ratsuksi minullle valikoitui ihana luottoratsu Bambi, joka on hidas pohkeelle, epätasainen ja kiukutteleva tamma. Siis ei mitään tähtiainesta, mutta jotain ihanaa siinä on... Viikko on kulunut oikein mukavasti, vaikkakin kesällä on vähän harmi ratsastaa edelleen isossa seitsemän hengen ryhmässä.

Bambi oli maanantaina ihan ok, vaikka sille vaikeat laukannostot olivatkin karmeaa katseltavaa. Harjoittelimme radassa olevaa harjoituslaukkavoltti-keskilaukkaympyrä -tehtävää, joka osoittautui hyvin haastavaksi meille, sillä laukkavoltti kymmenessä metrissä vaatii laukalta pyörivyyttä ja tasaisuutta, jotka molemmat meiltä puuttuvat. Kuitenkin tehdessämme harjoitusta puoli ympyrää keskilaukkaa puoli ympyrää harjoituslaukkaa onnistui jo paljon paremmin ja Bambi lyhensi hienosti.

Tiistaina treenasimme ravipohkeenväistöjä, joissa Bambi hyytyy usein ja jää kiemurtelemaan, sillä sen lihakset eivät ole tarpeeksi voimakkaat tahdikkaaseen ja tasaiseen väistöön. Liikuimme kuitenkin jo paremmin eteenpäin, vaikkakin totesin uudeksi ongelmaksemme kulmiin ratsastamisen, sillä hevonen on erittäin vino ja kaatuu kulmissa helposti sisäänpäin. Ravissa se tuppaa myös painumaan niskasta turhan alas. Lisää treeniä siis!

Keskiviikkona harjoittelimme rataan kuuluvaa voltti-suunnanvaihdos-voltti -kuviota, joista ensimmäinen kerta oli osaltamme karmeaa katseltavaa ja toinen jo paljon parempi. Ongelmani ovat heikot ulkoavut ja tasaisen tuntuman ja taivutuksen säilyttäminen. Lisäksi oikea jalkani kääntyy helposti varpaista ulospäin, jolloin lyhyet kannukseni tökkäävät turhaan Bambin kylkeen aiheuttaen epämääräisiä reaktioita. Kaikkia ilmenneitä ongelmia en pysty korjaamaan perjantaihin mennessä, mutta toivon mukaan saan oman pääni - suurimman ongelmani - pidettyä kasassa, jolloin meillä on mahdollisuus tehdä siisti rata. Iso ongelma on myös hevosen eteenpäinpyrkimys, joka on täysi nolla, jos ei ole ihan pakko. Laukan saa pyörimään vasta, kun hevonen liikkuu eteenpäin ja on suora, mistä kumpikaan ei toteudu kovin helposti. Onneksi tämän viikon aikana ainakin ensimmäinen kohta on parantunut pikkuhiljaa, kun hevosella ovat ratsastaneet ainoastaan minä ja eräs erittäin taitava ratsastaja, suuri idolini.

Torstaina ratsastimme lyhyen alkuverryttelyn jälkeen läpi koko radan. Sain onneksi ratsastaa toiseksi viimeisenä, sillä sain Bambin paljon paremmin kuulolle itsenäisellä työskentelyllä. Laukkasin suhteellisen paljon ja harjoittelin vaikeaa vastalaukkaosuutta sekä tein miljoona siirtymistä: ravi-seis, ravi-käynti, käynti-laukka... Ne saivat hevosen kyllä tosi hyvin kuulolle! Itse rata oli aika hyvä, kunhan vaan itse muistan perjantaina rauhoittua ja oikeasti ratsastaa. Ei meidän menomme ole aivan niin tasaista ja siistiä kuin toivoisin, mutta kaikkea ei tämän hevosen kanssa voi vaatia, vaan yritän tyytyä siihen, että saamme radan ilman suurempia rikkoja. Opettajamme antoi radoistamme numerot ja lyhyet kommentit, ja parhaaksi tehtäväksemme osoittautuivat peruutus (7.5), oikea vastalaukka (7) sekä alku- ja lopputervehdykset (7 ja 6.5). Lisäksi Bambi liikkui oikein mukavasti eteen, mikä on jo voitto sinänsä!

Perjantaina oli sitten luvassa H-hetki eli itse suoritus. Pääsin töistä vasta myöhään ja stressasin koko päivän sitä, että varmasti ehdin. Onneksi lopulta ehdin oikein mainiosti. Lyhyen alkuverkan jälkeen aloimme ratsastaa ratoja, ja onneksi sain vuoron toiseksi vimeisenä, joten saimme Bambin kanssa aikaa verrytellä huolellisesti. Valitettavasti itse mokasin koko homman... En osannut rentouttaa itseäni ja tartutin liialla vaatimisella myös hevosen. Yritin tehdä samoja asioita ennen rataa kuin eilen, mutta ne eivät tänään taas tuntuneet auttavan juuri ollenkaan. Olin aivan varma että koko homma menee läskiksi ja niin se menikin... Varsinkin laukkaohjelma oli karmea, mikään tehtävä ei ollut niin rento kuin eilen ja oma fiilis loppuradasta oli suoraan sanottuna ihan p*ka. Onneksi opettajamme on hyvin rohkaiseva ja sanoikin heti radan jälkeen nähtyään ilmeeni, että "Oli siellä hyviäkin pätkiä..." Onnistuimme silti raapimaan kokoon 53. 526% eli suoritimme ainakin merkin. Eniten harmittaa se, etten lopulta saa tositilanteessa pidettyä omaa päätäni kasassa suorittaakseni omalla tasollani. Olisimme muuten pärjänneet varsin mainiosti. Huonoimmat pisteet saimme ihan erittäin ansaitusti laukkalävistäjästä (3, teimme hienoja vaihtoja) sekä toisesta väistöstä, "keskilaukka"ympyrästä ja laukka-ravisiirtymisestä, jonka tein unohduksen vuoksi väärässä pisteessä. Mutta aina ei voi onnistua, ja pohjalta on suunta vain ylöspäin, kuten tapaan aina koulukisojen jälkeen sanoa.

Viikonloppuna on luvassa tallimme entisen omistajan Suskin pitämä esteviikonloppu, jonne olen menossa hyppäämään! Odotan sitä erittäin paljon, sillä viime vuonna hyppyrupeamasta oli erittäin paljon hyötyä. Siitä luvassa oma postauksensa.

Yo-juhlien vuoksi en ole ehtinyt kovinkaan paljon lukemaan, minkä lisäksi Spoon River -antologia ei ole erityisesti huutanut tarttumaan itseensä. Onneksi reilimme aikana asia korjaantuu! Alla kirjoja, jotka olen saanut tai ostanut ja jotka aion kesälukemisena kahlata läpi. Erityisesti odotan Adichieta ja Hosseinia!

Näiden lisäksi toisesta kodistani ja maailmalta löytyvät seuraavat kesäkirjat:
Layla, Jari Tervo
Muuttohaukka, Catherine Gaskin
Lumi, Orhan Pamuk

Tällä viikolla olen tutustunut erityisesti matkaoppaisiin, jotka käsittelevät matkamme varrelle sattuvia kaupunkeja ja alueita. Toivon mukaan emme ole liian poikki matkustamisesta, sillä haluan ehdottomasti tutustua kaikkiin kaupunkeihin kunnolla. Toisaalta luultavasti olemme niin väsyneitä matkan viimeisellä kolmanneksella, että kiertely vaihtuu fiilistelyyn! Innoissani olen erityisesti tuosta Pohjois-Italian alueesta, jonka varalle emme ole ehtineet tekemään vielä sen suurempia suunnitelmia tai edes tarkkaa reittiplääniä. Prahassa haluaisimme tutustua ainakin vanhaan linnaan, ja Wienissä pääkohteena on vanhojen rakennusten lisäksi tietenkin Espanjalainen ratsastuskoulu, jonne yritän jo kotoa käsin varata kiertokäynnin. Valitettavasti osumme paikalle niin vilkkaana sesonkina, että lippuja aamuharjoituksiin ei enää saa ja oikeat näytökset eivät ole oikein soveltuvia kukkarolle.

Kun nyt olen alkanut jo pikkuhiljaa keräilemaan tarvittavia tavaroita, tuntuu matka jo ihan oikeasti olevan kohta jo täällä. Lähtöön on enää puolitoista viikkoa! Keskiviikkona kävin vaihtamassa rahaa, ostamassa Kilroyn toimistolta Hostelling Internationalin kortin ja ostamassa apteekista maitohappobakteerit, käsidesiä ja aurinkorasvaa. Kaikkeen on syytä olla varautunut. Luultavasti huomaan heti ensimmäisellä etapilla, että jotain tärkeää on unohtunut ja mukana on sata turhaa asiaa, joten sitä on turha vielä murehtia :)

Valitut palat yo-juhlista

Nyt se on lopultakin ohi! Pääsin ylioppilaaksi pari viikkoa sitten, ja sen vuoksi blogi on ollut hieman hiljaisempi: kirjoja olen ehtinyt lukemaan hävyttömän vähän. Tässä teille kuitenkin maistiaisia juhlistani!

Mekkona minulla oli Marimekon Siirtolapuutarha-kankainen yksinkertainen kotelomekko, jonka värityksenä oli kahdesta vaihtoehdosta kirkkaampisävyinen. Pidän mekosta kyllä paljon, vaikka iso printti ei yleensä ole makuuni. Sattumalta tänä vuonna valmistuneiden joukossa oli myös yksi sama mekko mutta erivärisenä, mikä ei minua henkilökohtaisesti erityisemmin haitannut, kun ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä!

Kampaukseni teki luottokampaajani, kaimani Anna. Rakastan kaikenlaisia lettejä, sillä ne ovat sekä arkisia että juhlavia, ja tuolla niskaletillä sai kaikki lyhyemmätkin haituvat ojennukseen lakin alapuolelle. Visioni villistä nutturasta onnistui mielestäni oikein hyvin, ja se muistuttaa aika paljon vanhojentansseissa ollutta nutturaani, joka tosin sijaitsi päälaella ja oli enemmän kiinni kuin tämä. Lakki itsessään on ihan kaunis esine eikä tarvitse ympärilleen juurikaan koristeita.

Koululla juhla sujui mallikkaasti, tosin kaikkien tavaroiden, lakin, ruusun ja todistuskuoren kantaminen oli hieman haastavaa. Kansiosta tulikin yllättävän paksu, sillä suoritin lukioaikana kuvataiteen lukiodiplomin, A-ruotsin suullisen kielikokeen ja puheviestinnän päättökokeen, joista kaikista tuli erillinen todistus yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa. En olisi ollenkaan arvannut, mutta sain myös kaksi stipendiä! Äidinkielen opettajien liiton (ÄOL) ja Otavan rahaston kirjallisuusstipendin luultavasti kirjallisuuskurssiin osallistumisestani sekä Malmin seurakunnan uskontostipendin, sillä kirjoitin aineesta syksyllä 2014 laudaturin. Oli hyvin epätodellinen olo, kun näki kaikkien ystävien ja tuttujen päässä vihdoin, kaiken tämän ahkeran opiskelun jälkeen valkolakin. Ahkera työ viimein palkittiin.

Takana koulumme, ihana Viikin norssi <3

Vieraita tuli meille melkein kuusikymmentä... Sekä isäni että äitini puolen suku on kohtuullisen kokoinen, ja heidän lisäkseen paikalla vieraili isäpuoleni sukulaisia sekä ystäviäni. En erityisemmin nauti isoista juhlista ja oli inhottavaa olla kaiken huomion keskipisteenä koko päivän, mutta toisaalta olihan siitä pakko yrittää nauttia, sillä ylioppilaaksi ei pääse kuin kerran elämässään. Ruokana tarjosimme perinteistä salaattia lohen tai kanan kanssa sekä kinkkupiirakkaa, juustopullia, täytekakkua, kuivakakkua, juustokakkua ja lusikkaleipiä. Onneksi ei tarvitse noita lusikkaleipiä tehdä enää, niissä oli ihan hirveä duuni! Juustokakuista tein kaksi itse ja ne onnistuivat oikein loistavasti, tosin pinta ei ollut niin kaunis kuin olisin toivonut. Valitettavasti ruokapöydästä ei tullut otettua kuvaa.

Lahjaksi sain pääasiassa rahaa, mutta myös toivomiani astioita Iittalan mustavalkoista Taikaa. Jos joudun syksyllä muuttamaan Joensuuhun, on ainakin jotain valmiina. Lisäksi sain serkuiltani ihanan riippukeinun ja isältäni tabletin, jotta voimme matkamme aikana käyttää nettiä helpommin. En odottanut oikeastaan näinkään paljon lahjoja ja olen erittäin otettu niistä kaikista, kiitos! En ole koskaan pitänyt kädessäni shekkiä, mutta nyt sain sellaisenkin.

Ticket to the Moonin riippukeinu. Varmasti käytössä retkillä!

Illalla juhlistimme päivää kuuden hengen kaveriporukallamme ravintola Sandrossa, jossa ruoka oli erittäin hyvää ja ainakin omalaatuista, nam! Myöhemmin pyörähdimme Kallion baarissa ja jatkoimme matkaamme keskustaan. Hauskaa oli, vaikka jonot olivatkin pitkiä. Olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja hankkia liput jonnekin ajoissa, niin turhalta häslingiltä olisi vältytty.

Niin, mitäs sitten? Heinäkuun alkuun asti joudumme odottamaan tuloksia opiskelupaikasta, jonka jälkeen pystyy suunnittelemaan seuraavan vuoden tekemisiään. Jos ajattelee positiivisesti, minulla on ehkä mahdollisuudet päästä lukemaan joko kirjallisuutta Helsinkiin tai maantiedettä Joensuuhun. Helsingin maantieteen koe meni niin huonosti että siitä en elättele suuriakaan toiveita. Toisaalta ei ole katastrofi, jos en pääse minnekään, sillä haluaisin vielä lisäaikaa kartuttaa vaihtoehtoja ja saada aikaa päättää, mitä oikeasti haluan.

Kohti esteitä ja niiden yli

Viime sunnuntaina, 17.5 hypättiin kauden viimeiset kilpailut ja samalla selvitettiin seuran estemestarit. Itse en mestaruudesta tänä vuonna kisannut, sillä en halunnut haastaa itseäni liikaa hyppäämällä liian korkeaa luokkaa liian nopeasti. Muutama päivä sitten päätös kadutti, mutta nyt olen tyytyväinen, sillä saimme hyvän radan 70-80 luokasta! Arvosteluna kaikissa luokissa oli A0/taito, mistä kyllä tykkään tosi paljon, kun voi ratsastaa maltilla ja ihan rauhassa, keskittyen ihan muihin seikkoihin kuin nopeuteen.

Ratsuna tällä kertaa kimo ruuna Gera, joka on tullut tallillemme muutamia kuukausia sitten. Sain hypätä tällä hurmaavalla herralla kaksi edellistä tuntiani, joten ihan vieraille vesille en ollut lähdössä. Muutama muukin olisi Geran kisoihin halunnut, mutta onneksi joskus sattuu hyvä onni minullekin. Verryttelyssä meillä molemmilla oli hieman jännää, kun kisatilanne on aina hieman erilainen kuin tavallinen arki, ja voi olla että keräsin siihen jopa liikaa painetta. Tämän hevosen kanssa se voi olla myös negatiivinen juttu, sillä opettajani mainitsi, että se kieltää helpommin, kun käy liian kovilla kierroksilla. Estekorkeus oli suurin mitä olen koskaan kisoissa hypännyt ja se hieman jännitti, mutta muutaman verryttelyhypyn jälkeen todettiin Geran kanssa molemmat, ettei tässä ole mitään hätää. On tuo vaan niin mahtava hevonen! Onneksi sain opettajalta verryttelyssä hyviä vinkkejä, sillä olisin muuten ratsastanut Geraa liian löysästi ja liian pitkällä ohjalla, ja luoja ties mitä siitä olisi tullut.



c) Nora Oravainen

Olin laskenut sen varaan, että radalle päästyäni saan kiertää sen vielä rauhassa läpi ja tarkistaa ohjaustoiminnot, mutta kun edellinen ratsukko ei päässyt toiseen vaiheeseen, tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa pöytäkirjaa, jolloin pilli vihelsi melkein saman tien. Tämän vuoksi myös ensimmäiset esteet menivät hieman haahuillessa ennen kuin sain omat ajatukseni koottua. Pääpiirteissään rata oli oikein hyvä, näin ponnistuspaikat hyvin ja tempo pysyi tasaisena. Huomasin kyllä selkeästi, että oma istuntani horjuu liikaa isommissa hypyissä ja jalustin valui liikaa kantapäähän. Myös pöytäkirjassa mainittiin, että hyppään ehkä liian aikaisin, ennen hevosta, ja oman vartaloni tulisi odottaa hyppyä. Olen pitänyt kasikymppiä itselleni maagisena rajana, ja nyt kun se on ylitetty, pienenä tosin, olo on helpottunut. Se ei ollut vaikeaa, hieman vain haastavampaa kuin jo-rutiinilla menevä 70. Kaikki tuntui niin yksikertaiselta ja jollain tavalla helpolta. Tämä voi johtua myös siitä, että en asettanut itselleni mitään paineita. Nyt kun olen päässyt koko toisia vastaan kilpailemisen yläpuolelle, radalla olo niin koulu- kuin estekisoissakin on paljon rennompaa ja tuloksia tulee.

 

Kuvasta tuli ihan oudon sininen! Sijoituksena lopulta 3/10, mestaruusmitali jäi saamatta, sillä junnuvuodet on ohitettu.

Mutta kuinka tästä jatketaan? Toivoisin, että voisin kesällä Suskin esteviikonlopussa hypätä vähän isompia esteitä, jolloin niihin saisi taas samanlaisen rutiinin, mikä on tällä hetkellä 70 senttimetrissä. Jos ennen syksyn kisoja pääsisi vielä hyppäämään, voisi olla hyvä mahdollisuus jopa aloittaa kausi kasikympistä. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten asiaa ehtii pohtia vielä. Viime vuosina kauden ensimmäisissä kisoissa on ollut luokat 60 ja 80 ja seuraavissa 70 ja minulle liian suuri 90, jolloin ensimmäinen "oikea" 80 saattaa venyä jopa syksyn viimeisiin tai ensi kevään ensimmäisiin kisoihin. Toivon mukaan saan vielä jatkaa Geralla hyppäämistä, sillä Antilla, jolla olen muutaman kerran kisannut, en uskalla vielä lähteä hyppäämään liian korkealta ja liian kovaa.

Mitä muuta on tapahtunut sillä välin, kun blogissa on ollut hiljaista? Olen yrittänyt panostaa täysillä pääsykokeisiin lukemiseen, mutta oma motivaatio hieman hukkui taas ylioppilaskirjoitusten tulosten myötä. Muihin arvosanoihini olen tyytyväinen, mutta se, ettei äidinkieleni noussut sitä yhtä pistettä ylöspäin L:ään, harmittaa tosi paljon. Kuinka voisin uskotella itselleni olevani tarpeeksi hyvä lukemaan kirjallisuutta ja esimerkiksi opettamaan äidinkieltä, jos en itse edes yllä vaaditulle tasolle? Toisaalta tiedän, että en yltänyt millään mittapuulla omalle totutulle tasolleni tekstitaidon kokeessa, joten tulos on varmaankin siihen verrattuna ihan ok. Vielä on pohdittava, että haluanko käydä uusimassa sen ensi syksynä. Maantieteen pääsykoe eilen oli jännityksen paikka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää murehtia, sillä olen suhteellisen varma, etten tule pääsemään sinne sisälle. Hyvää rutiinia ensi viikon näytön paikkaa ajatellen, kuitenkin.

Lukemisesta

Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan ja historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kun alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Virginia Woolf (suom. Jaana Kapari-Jatta)

Osan tästä katkelmasta luimme kirjallisuuskurssimme pitämässä aamunavauksessa keväällä, ja se mielestäni tiivistää ajatuksen lukemisesta niin kuin sen itse näen: luemme, jotta saamme olla hetken joku muu ja jossain muualla, ja jotta voimme saavuttaa tämän tavoitteen, joudumme luopumaan niistä odotuksista, joita olemme keränneet ja astumaan tarinaan sisälle ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Jokaisella on tietysti oma syynsä lukea, eikä niistä mikään ole toista huonompi. Itse luen päästäkseni hetkeksi pois todellisuudesta ja kuullakseni toisen ihmisen tarinan, ja se kiehtoo erityisesti silloin, kun se toinen on ihan erilainen kuin minä tai hän elää tyystin erilaisessa maailmassa. Ei sillä, että tässä todellisuudessa olisi jotain vikaa, mutta sen luoja vaikuttaa välillä kovin mielikuvituksettomalta ja tylsältä, jolloin arkeen tarvitsisi omia pieniä lisämausteitaan, jotta siitä saisi mielenkiintoisen.

Mitä voin lukemisesta yleensä teille kertoa? Rakastan vetäviä tarinoita, joissa juoni kulkee ja henkilöt ovat samaistuttavia: tässä asiassa olen samoilla linjoilla Aristoteleen kanssa. Runousoppia kahlatessani olen muodostanut samalla omaa näkemystäni hyvästä tragediasta. Ikävä kyllä rakastan sitä, kuinka toiset joutuvat vaaroihin ja selviytyvät niistä ilman että minun tarvitsee tehdä mitään. Voin vain tarkkailla vierestä ja elää hetkiä heidän kanssaan. Toivon mukaan tarkkailijan asema ei ole osani koko elämäni ajan, sillä jokaisen on lopulta elettävä oma elämänsä. Sitä ei voi tai edes saa seurata vierestä.

Joskus kuvittelen itseni toiseen aikaan ja paikkaan, mikä ei sinänsä ole kummallista. Jos olisinkin syntynyt linnanneidoksi keskiajalla, nauttisin varmasti narrien esityksistä ja luutunsoitosta. Jos onni ei olisi niin puolellani, voisin ihan yhtä hyvin ihailla tarinankertojia kylän torilla. Antiikin aikana polisten keskustoreilla pidetyt puheet ja Homeroksen tarinat olisivat varmasti olleet niitä, joiden parista olisin itseni löytänyt. Alkuperäiskansojen parissa olisin voinut erikoistua kansantarujen muistamiseen. Näitä kaikkia kuvitelmia yhdistää tarinoiden kuulemisen ja kertomisen into, rakkaus haaveiluun ja kuvitteluun. Onhan siis ihan luonnollista, että nykyaikana löydän itseni yhä uudestaan ja uudestaan istumassa aamiaispöydässä kirja kädessä? (Tämä on sinänsä huolestuttavaa, sillä luultavasti joskus vielä myöhästyn unohduttuani ruokapöytään. En osaa enää edes syödä kunnolla tekemättä jotain samanaikaisesti...)

Pahoittelen, että ajatukseni harhailee aina sivukujille: en aina osaa koota niitä sellaisiksi kuin haluaisin, ja useimmiten ne päätyvät ihan eri lopputuloksiin kuin alun perin kuvittelin! Toisaalta se voi olla ihan hyväkin asia, vai kuinka?

Pentukuumetta

Olen jo pitkään haaveillut omasta koirasta, ja viimeisen vuoden olen tosissani alkanut sitä pohtimaan, josko oman karvaturrin saisi viereen. Elämän realiteetit on kuitenkin (valitettavasti) otettava huomioon, joudun odottamaan siihen asti, että olen muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Samoin ajanpuute saattaa juuri nyt nousta ongelmaksi, sillä jos opiskelee, tekee töitä ja harrastaa samanaikaisesti, ei aikaa jää tarpeeksi koiralle. Kun sen kerran ottaa, on aikaakin oltava sen hoitamiseen kunnollisesti. Samalla ehtii kartuttamaan myös kokemusta ja luettavaa kirjallisuutta entisestään...

Koira ei saa olla liian pieni vaan tarpeeksi iso, niin ettei se jää jalkoihin. Koiran pitää olla koiran kokoinen. Sen turkki ei saa olla liian pitkä, kuuma tai takkuuntuva. Liian vilkas koira aiheuttaa hermosärkyä ja liian laiska tai vetelä ei jaksa innostaa. Saa kiintyä yhteen ihmiseen mutta ei saa olla epäluuloinen tai välinpitämätön muillekaan. Kerrostalossa viihtyvä koira ei saa olla kovin meluisa tai valtavan energinen tuholainen. Vaativa asiakas, siis. Olen rajannut vaihtoehdot seuraaviin: lyhytkarvainen collie, novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja lapinporokoira. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Yhden lyhytkarvaisen collien tunnen, ja se yksilö on kyllä todella mukava koira ja uskon sen olevan myös rodulleen tyypillinen yksilö. Harrastusmahdollisuuksia on collieiden kanssa tietääkseni hyvin paljon erilaisia. Novascotiannoutajia kutsutaan usein sairaiksi pienen perinnöllisen vaihtelun vuoksi, mutta omaan silmään kuitenkin mukavannäköinen koira. Tietenkin terveys edellä, koiran pitämisestä menee ilo jos koira on sairas eikä pysty elämään täysipainoisesti. Erilaisia vesikoiria tiedän muutamankin ja ovat kyllä vakuuttaneet, turkki on vain huvittavan näköinen. Toisaalta jokin näisää on, joka ei nappaa. Olisiko luonne tai ei-niin vilkas luonne? Lapinporokoira on listan hännänhuippuna, ja mietityttää luonteensa vuoksi. Kaupungissa paimenvietti ei ole suotavaa, mutta toki näissäkin on erilaisia linjoja ja suuntauksia. Luonne voi olla tietääkseni hieman dominoiva, mikä ei tietenkään ensimmäistä omaa koiraa hankkivalle ole hyvä juttu.



Pahoittelen, omia kuvia aiheesta ei ole! Kuva: http://www.tunturisusi.com/koiralinkit/collielyhyt.html

Kuva: http://www.kskk.net/vuodenkoirat/vuodenkoirat2009.htm

Perheellämme oli monta vuotta sitten pieni sekarotuinen (maltan)koira, silloisen äitipuoleni mukanaan tuoma valkoinen otus. Suloinen kyllä, mutta ei oma. Periaatteessa siis tiedän mitä koiran pitäminen pitää sisällään. Kirjallisuutta on enemmän kuin tarpeeksi ja sitä on tullut myös luettua. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin käytännön kokemus, mutta auttaa eteenpäin.

Koiran kanssa mahdollisia harrastuksia on tietenkin useita ja ne omimmat riippuvat varmasti koiran luonteesta ja rodusta. Erilaiset tottelevaisuusjutut olisi ihan ykkösjuttu, ja agility kuulostaa tosi hauskalta, vähän kuin esteratsastukselta. Tällaisia ehtii tietenkin ajattelemaan sitten myöhemmin, mutta haaveilulle ei mahda mitään... Tietenkin on opiskelijana ajateltava rahaakin, sillä ainakaan rotukoiraa ei hankita ihan tuosta vain. Uskon kuitenkin, että kun motivaatiota löytyy, löytyy myös säästöistä palanen unelmien toteuttamiseen.

Millainen koira minulle sopisi?

I have a dream...

Jokaisella on - tai pitäisi olla - jonkinlaisia haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä ja unelmia. Ilman niitä arki on harmaata ja tylsää ilman lopullista päämäärää. Itse pidän siitä, että asioille asetetaan aina tavoitteet ja kunnolliset suunnitelmat, jotta voidaan olla varmoja, että tiedetään suunta, jota kohti pyritään.

Koulujutuissa olen lukioaikanani asettanut itselleni ehkä liian pieniä tavoitteita, vaikka se pieni ääni pääni sisällä on sanonut, että voisin pystyä parempaankin. Pessimisti ei kuitenkaan pety, ja olen saanut iloisesti yllättyä saavuttamistani tuloksista. Lukiessani viime syksynä uskonnon ylioppilaskirjoituksiin en tiennyt ollenkaan omaa tasoani suhteessa muihin kirjoittaviin, sillä meitä oli koulussamme vain kolme. Ehkä siksi työskentelinkin niin ahkerasti. Toisaalta tänä keväänä oma jaksaminen oli koetuksella edelliskertaa enemmän ja muutamassa aineessa saavutin "vain" oman, normaalin tasoni. Missä olisimme ilman tavoitteita ja päämäärää? Kuinka silloin voi saavuttaa mitään?

Pääsykokeisiin lukemisessa olen yrittänyt saada itseeni samanlaisen flow-tilan kuin aiemminkin suurten lukuponnistusten edellä. Tällä kertaa se ei vain tunnu onnistuvan samalla lailla luontevasti. Syy voi olla siinä, etten oikein tiedä, kuinka tulisi lukea: aineisto on aivan erityyppistä ja paljon haastavampaa kuin aiemmin, jolloin omaa lukutekniikkaa on muokattava uuteen yhteyteen sopivaksi. Kuitenkin tavoitteena on sisäänpääsy, jolloin myös oma motivaatio lukea on parempi. Juuri nyt unelmoin nimenomaan siitä että olen koulussa sisällä ensi syksynä, jolloin pyrin saavuttamaan jokaiselle päivälle asettamani tavoitteet.

minä ja Mette estekisoissa, c) Hanna Mäntynen

Ratsastuksellisesti olen asettanut itselleni tavoitteita aina. Alkeiskurssilla kirjoittamastani vihosta löysin neljän vuoden tavoitteet: Hypätä oikea esterata, saada hoitohevonen. Pieniä juttuja, mutta silloin niin valtavan suuria. Nykyään viiden vuoden suunnitelmassani tavoitteet ja haaveet ovat enemmän kisaamiseen painottuvia. Kisaan rehellisesti omaksi huvikseni ja kehittyäkseni paremmaksi ratsastajaksi, ja haluaisin viidessä vuodessa saavuttaa vähintään helpon A:n tason ja esteillä 90cm. Miksi se ei olisi mahdollista? Viisi vuotta on pitkä aika. Voisin saada kokeneen vuokrahevosen, jonka kanssa voisi päästä maistamaan oikeaa hevoselämää. Pelkkä puskailu ei oikeastaan ole minua varten, sillä siinä ei voi saavuttaa mitään muuta kuin seuraavan mäennyppylän. Matkaratsastusta olisi mukava kokeilla, sillä se yhdistää sekä hevoset, luonnossa liikkumisen että tavoitteellisuuden.

Kuinka sitten asettaa itselleen realistisia tavoitteita? Milloin ne ovat liian korkealla? Hyviä kysymyksiä ilman kunnon vastauksia. Ehkä kyse on vain omasta intuitiosta: kun haaveet vähän hirvittävät mutta samalla kutkuttavat mieltä, voisi puhua tavoittelemisen arvoisesta ja saavutettavissa olevasta haaveesta. Jokainen voi tietysti haaveilla lottovoitosta, mutta se ei ehkä ole elämässä järkevä tavoite.

Saariselkä 2011

Matkustamisen suhteen rajana on vain oma aika, raha ja kielitaito. Omassa esittelyssäni mainitsinkin jo haaveeni kulkea tunnettu pyhiinvaeltajien tie Santiago de Compostelaan, Espanjaan. Vaikka en uskonnollinen ihminen juuri olekaan, niin matka voi vaikuttaa positiivisesti sen tehneiden mielentilaan ja elämään. Pako arjesta on monen haaveen suunta. Jännittävä, mutta toistaiseksi kovin epätodennäköinen haave on matkustaa ystäväni L:n kanssa Saksaan, ostaa vanha Volkswagen Kleinbus ja matkustaa sillä muutaman kuukauden ajan Aasiaan ja Afrikkaan. Tuleville "suunnitelmille" on helppo nauraa yhdessä, vaikka toteutus olisikin ihan toinen juttu.

Unelmissani asun kolmekymppisenä maailman täydellisimmän miehen kanssa kaupungin lähettyvillä meren rannalla, mutta kuitenkin syrjässä liialta hälinältä. Talo on omakotitalo pyöreällä tornihuoneella, jossa on yksityinen kirjoituskammioni ja pyöreä lasi-ikkuna. Lapset eivät ole mahdoton ajatus. Pihassa on ehkä hevosia. Kirjoitan varmaankin viidettä menestyskirjaani ja ammennan inspiraationi arkipäivästä. Kaikki tällainen spekulointi ja maalailu voi ehkä kuulostaa typerältä, mutta silti haaveena se on kaunis ajatus. Oikeasti minulla ei ole kärsivällisyyttä ja jaksamista pitää hevosia omassa pihassa, omakotitalossa on hirveästi työtä ja merellä tuulee. Mutta haaveilla saa aina!

Mistä sinä haaveilet?

Kulutusjuhlaa vai jotakin muuta?

Olen lähiaikoina tehnyt paljon tavallista enemmän ostoksia: voi olla, että uusien asioiden ostamisen tarve kerääntyy tiettyihin ajanjaksoihin, tai sitten oma henkilökohtainen kriittinen seulani on alkanut rakoilla. Olen yrittänyt kovasti vaalia ympäristöystävällisiä arvoja elämässäni, käyttää joukkoliikennettä, kierrättää, syödä mahdollisimman vähän lihaa ja *ostaa mahdollisimman vähän sellaista tavaraa, jota en tarvitse.*

Ehkä olen vain liian kriittinen itselleni ja todellisuudessa en ole tehnyt turhia hankintoja. Ainakaan en vieläkään ole ostanut mitään huvin vuoksi tai siksi, että olen tylsistynyt: toivon etten syyllisty siihen koskaan

Hulluilla Päivillä kävin kiertämässä ystäväni V:n kanssa ja sainkin hankittua asioita, joita tarvitsin kipeästi: mustat suorat housut, kesätakin ja meikkivoiteen. Ihanan käytännöllisen paidan ja huivin olisin voinut jättää kauppaan, mutta en pode niistä kovin huonoa omaatuntoa, sillä molempia olen käyttänyt ahkerasti. Ostos ei silloin voi olla kovin huono.

Horzen myymälässä vierailin pitkän haaveilun ja säästämisen jälkeen. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin ensimmäiset nahkaiset ratsastussaappaani. Kun tälle harrastukselle ei kerran näy loppua, voi kerrankin panostaa laatuun ja kestävyyteen. B Vertigon Annie-saappaat ovat jalkaterääni hieman liian kapeat ja ylhäältä korkeat, mutta parhaat jotka löysin ja käytössä varmasti muotoutuvat. Samalla matkalla tuhlasin Roecklin hanskoihin ja valkoisiin kisapinteleihin, jos saisin itsestäni kuorittua esiin oikean koulutuuppaajan. Kadunko ostoksiani? Saappaita en koskaan, mutta muiden hyödyllisyys tulee esille käyttökertojen määrässä.

Stockmannin lahjakortteja kertyy aina joulun jälkeen jonkin verran. Kerrankin kun kyseisessä liikkeessä vierailin niin sain niitä kerrankin myös käytettyä! Huivi "hullareilta", käytössä käytännössä joka ikinen päivä.

Lakkiaiset ovat edessä eikä niitä äitini mukaan voi ohittaa olankohautuksella, joten raahauduimme perjantaina kaupoille. Korttitarvikkeet ovat huisin kalliita, mutta lopputulos miellyttää omaa silmääni. Mekoista en löytänyt vielä Sitä Oikeaa, mutta aikaa sen etsimiseen on vielä rutkasti.  Kun kerran mekkoja sovitin, ostin itselleni kirkkaanoranssin mekon siistimpiin juhliin. Vielä ei kaduta ja omatunto ei kolkuta luonnonvarojen tuhlaamisen vuoksi, mutta asiaa voidaan miettiä uudestaan kun käy ilmi, onko tuolle tosissaan käyttöä. Ihana sekin kuitenkin on <3

Pienempiäkin hankintoja on, tallitakki ja käytetty dvd-elokuva esimerkiksi. Aivan liian usein sorrun myös pieniin herkutteluhetkiin jäätelön tai suklaan parissa.


Korttitarvikkeet...


ja valmiit kortit. Työtunteja kului ehkä 7? 25 kappaletta, eli ihan liikaa vieraita...

Shoppailu on yksi niistä asioista jotka yltävät melkein inhokkilistalleni, ja joko tämän syynä tai seurauksena on ajatus ostamisena pahana asiana. Se voi olla myös avain koko ongelmaan: kun ostan välttämättömiä tuotteita, poden siitä huonoa omaatuntoa (turhaan), jolloin oikeasti turhien asioiden ostaminen jää väliin. Harkitsen ainakin isompia ostoksia mieluusti pidempään, ja tähän voi olla osasyynä myös omien rahojen käyttö ja aina rajallinen opiskelijabudjetti...

Toiset kannattavat periaatetta, että kun ostaa yhden tavaran, on laitettava yksi tai kaksi tavaraa kiertoon. Ajatus on hyvä ja sitä olenkin yrittänyt noudattaa: tälläkin hetkellä perheellämme on pöytä Vantaan Lanttilassa, itsepalvelukirpputorilla. Tavara kiertää ja rahaa tulee, molemmat yleviä tavoitteita. Tämänkertaisen kirjahyllyn ja vaatekaapin tyhjennyksen jälkeen ei onneksi jäänyt juurikaan tavaraa enää hävitettäväksi.

Olenko siis tuhlannut maapallon luonnonvaroja turhaan, itsekkäisiin tarkoituksiin? Kyllä ja ei. Aina voisi nostaa esille ajatuksen siitä, ettei mikään esine ole välttämätön eikä se tuo onnea. Entä jos koen onnellisuutta onnistuessani ratsastuksessa nuo saappaat jalassa? Tai olen onnellinen tuo mekko päälläni ystävieni seurassa? Tietenkään esineet eivät ole syy onnellisuuteen, mutta ne auttavat tuon onnellisen tilanteen syntymistä. Ehkä asia on monimutkaisempi kuin uskommekaan.