Valitut palat yo-juhlista

Nyt se on lopultakin ohi! Pääsin ylioppilaaksi pari viikkoa sitten, ja sen vuoksi blogi on ollut hieman hiljaisempi: kirjoja olen ehtinyt lukemaan hävyttömän vähän. Tässä teille kuitenkin maistiaisia juhlistani!

Mekkona minulla oli Marimekon Siirtolapuutarha-kankainen yksinkertainen kotelomekko, jonka värityksenä oli kahdesta vaihtoehdosta kirkkaampisävyinen. Pidän mekosta kyllä paljon, vaikka iso printti ei yleensä ole makuuni. Sattumalta tänä vuonna valmistuneiden joukossa oli myös yksi sama mekko mutta erivärisenä, mikä ei minua henkilökohtaisesti erityisemmin haitannut, kun ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä!

Kampaukseni teki luottokampaajani, kaimani Anna. Rakastan kaikenlaisia lettejä, sillä ne ovat sekä arkisia että juhlavia, ja tuolla niskaletillä sai kaikki lyhyemmätkin haituvat ojennukseen lakin alapuolelle. Visioni villistä nutturasta onnistui mielestäni oikein hyvin, ja se muistuttaa aika paljon vanhojentansseissa ollutta nutturaani, joka tosin sijaitsi päälaella ja oli enemmän kiinni kuin tämä. Lakki itsessään on ihan kaunis esine eikä tarvitse ympärilleen juurikaan koristeita.

Koululla juhla sujui mallikkaasti, tosin kaikkien tavaroiden, lakin, ruusun ja todistuskuoren kantaminen oli hieman haastavaa. Kansiosta tulikin yllättävän paksu, sillä suoritin lukioaikana kuvataiteen lukiodiplomin, A-ruotsin suullisen kielikokeen ja puheviestinnän päättökokeen, joista kaikista tuli erillinen todistus yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa. En olisi ollenkaan arvannut, mutta sain myös kaksi stipendiä! Äidinkielen opettajien liiton (ÄOL) ja Otavan rahaston kirjallisuusstipendin luultavasti kirjallisuuskurssiin osallistumisestani sekä Malmin seurakunnan uskontostipendin, sillä kirjoitin aineesta syksyllä 2014 laudaturin. Oli hyvin epätodellinen olo, kun näki kaikkien ystävien ja tuttujen päässä vihdoin, kaiken tämän ahkeran opiskelun jälkeen valkolakin. Ahkera työ viimein palkittiin.

Takana koulumme, ihana Viikin norssi <3

Vieraita tuli meille melkein kuusikymmentä... Sekä isäni että äitini puolen suku on kohtuullisen kokoinen, ja heidän lisäkseen paikalla vieraili isäpuoleni sukulaisia sekä ystäviäni. En erityisemmin nauti isoista juhlista ja oli inhottavaa olla kaiken huomion keskipisteenä koko päivän, mutta toisaalta olihan siitä pakko yrittää nauttia, sillä ylioppilaaksi ei pääse kuin kerran elämässään. Ruokana tarjosimme perinteistä salaattia lohen tai kanan kanssa sekä kinkkupiirakkaa, juustopullia, täytekakkua, kuivakakkua, juustokakkua ja lusikkaleipiä. Onneksi ei tarvitse noita lusikkaleipiä tehdä enää, niissä oli ihan hirveä duuni! Juustokakuista tein kaksi itse ja ne onnistuivat oikein loistavasti, tosin pinta ei ollut niin kaunis kuin olisin toivonut. Valitettavasti ruokapöydästä ei tullut otettua kuvaa.

Lahjaksi sain pääasiassa rahaa, mutta myös toivomiani astioita Iittalan mustavalkoista Taikaa. Jos joudun syksyllä muuttamaan Joensuuhun, on ainakin jotain valmiina. Lisäksi sain serkuiltani ihanan riippukeinun ja isältäni tabletin, jotta voimme matkamme aikana käyttää nettiä helpommin. En odottanut oikeastaan näinkään paljon lahjoja ja olen erittäin otettu niistä kaikista, kiitos! En ole koskaan pitänyt kädessäni shekkiä, mutta nyt sain sellaisenkin.

Ticket to the Moonin riippukeinu. Varmasti käytössä retkillä!

Illalla juhlistimme päivää kuuden hengen kaveriporukallamme ravintola Sandrossa, jossa ruoka oli erittäin hyvää ja ainakin omalaatuista, nam! Myöhemmin pyörähdimme Kallion baarissa ja jatkoimme matkaamme keskustaan. Hauskaa oli, vaikka jonot olivatkin pitkiä. Olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja hankkia liput jonnekin ajoissa, niin turhalta häslingiltä olisi vältytty.

Niin, mitäs sitten? Heinäkuun alkuun asti joudumme odottamaan tuloksia opiskelupaikasta, jonka jälkeen pystyy suunnittelemaan seuraavan vuoden tekemisiään. Jos ajattelee positiivisesti, minulla on ehkä mahdollisuudet päästä lukemaan joko kirjallisuutta Helsinkiin tai maantiedettä Joensuuhun. Helsingin maantieteen koe meni niin huonosti että siitä en elättele suuriakaan toiveita. Toisaalta ei ole katastrofi, jos en pääse minnekään, sillä haluaisin vielä lisäaikaa kartuttaa vaihtoehtoja ja saada aikaa päättää, mitä oikeasti haluan.

Kohti esteitä ja niiden yli

Viime sunnuntaina, 17.5 hypättiin kauden viimeiset kilpailut ja samalla selvitettiin seuran estemestarit. Itse en mestaruudesta tänä vuonna kisannut, sillä en halunnut haastaa itseäni liikaa hyppäämällä liian korkeaa luokkaa liian nopeasti. Muutama päivä sitten päätös kadutti, mutta nyt olen tyytyväinen, sillä saimme hyvän radan 70-80 luokasta! Arvosteluna kaikissa luokissa oli A0/taito, mistä kyllä tykkään tosi paljon, kun voi ratsastaa maltilla ja ihan rauhassa, keskittyen ihan muihin seikkoihin kuin nopeuteen.

Ratsuna tällä kertaa kimo ruuna Gera, joka on tullut tallillemme muutamia kuukausia sitten. Sain hypätä tällä hurmaavalla herralla kaksi edellistä tuntiani, joten ihan vieraille vesille en ollut lähdössä. Muutama muukin olisi Geran kisoihin halunnut, mutta onneksi joskus sattuu hyvä onni minullekin. Verryttelyssä meillä molemmilla oli hieman jännää, kun kisatilanne on aina hieman erilainen kuin tavallinen arki, ja voi olla että keräsin siihen jopa liikaa painetta. Tämän hevosen kanssa se voi olla myös negatiivinen juttu, sillä opettajani mainitsi, että se kieltää helpommin, kun käy liian kovilla kierroksilla. Estekorkeus oli suurin mitä olen koskaan kisoissa hypännyt ja se hieman jännitti, mutta muutaman verryttelyhypyn jälkeen todettiin Geran kanssa molemmat, ettei tässä ole mitään hätää. On tuo vaan niin mahtava hevonen! Onneksi sain opettajalta verryttelyssä hyviä vinkkejä, sillä olisin muuten ratsastanut Geraa liian löysästi ja liian pitkällä ohjalla, ja luoja ties mitä siitä olisi tullut.



c) Nora Oravainen

Olin laskenut sen varaan, että radalle päästyäni saan kiertää sen vielä rauhassa läpi ja tarkistaa ohjaustoiminnot, mutta kun edellinen ratsukko ei päässyt toiseen vaiheeseen, tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa pöytäkirjaa, jolloin pilli vihelsi melkein saman tien. Tämän vuoksi myös ensimmäiset esteet menivät hieman haahuillessa ennen kuin sain omat ajatukseni koottua. Pääpiirteissään rata oli oikein hyvä, näin ponnistuspaikat hyvin ja tempo pysyi tasaisena. Huomasin kyllä selkeästi, että oma istuntani horjuu liikaa isommissa hypyissä ja jalustin valui liikaa kantapäähän. Myös pöytäkirjassa mainittiin, että hyppään ehkä liian aikaisin, ennen hevosta, ja oman vartaloni tulisi odottaa hyppyä. Olen pitänyt kasikymppiä itselleni maagisena rajana, ja nyt kun se on ylitetty, pienenä tosin, olo on helpottunut. Se ei ollut vaikeaa, hieman vain haastavampaa kuin jo-rutiinilla menevä 70. Kaikki tuntui niin yksikertaiselta ja jollain tavalla helpolta. Tämä voi johtua myös siitä, että en asettanut itselleni mitään paineita. Nyt kun olen päässyt koko toisia vastaan kilpailemisen yläpuolelle, radalla olo niin koulu- kuin estekisoissakin on paljon rennompaa ja tuloksia tulee.

 

Kuvasta tuli ihan oudon sininen! Sijoituksena lopulta 3/10, mestaruusmitali jäi saamatta, sillä junnuvuodet on ohitettu.

Mutta kuinka tästä jatketaan? Toivoisin, että voisin kesällä Suskin esteviikonlopussa hypätä vähän isompia esteitä, jolloin niihin saisi taas samanlaisen rutiinin, mikä on tällä hetkellä 70 senttimetrissä. Jos ennen syksyn kisoja pääsisi vielä hyppäämään, voisi olla hyvä mahdollisuus jopa aloittaa kausi kasikympistä. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten asiaa ehtii pohtia vielä. Viime vuosina kauden ensimmäisissä kisoissa on ollut luokat 60 ja 80 ja seuraavissa 70 ja minulle liian suuri 90, jolloin ensimmäinen "oikea" 80 saattaa venyä jopa syksyn viimeisiin tai ensi kevään ensimmäisiin kisoihin. Toivon mukaan saan vielä jatkaa Geralla hyppäämistä, sillä Antilla, jolla olen muutaman kerran kisannut, en uskalla vielä lähteä hyppäämään liian korkealta ja liian kovaa.

Mitä muuta on tapahtunut sillä välin, kun blogissa on ollut hiljaista? Olen yrittänyt panostaa täysillä pääsykokeisiin lukemiseen, mutta oma motivaatio hieman hukkui taas ylioppilaskirjoitusten tulosten myötä. Muihin arvosanoihini olen tyytyväinen, mutta se, ettei äidinkieleni noussut sitä yhtä pistettä ylöspäin L:ään, harmittaa tosi paljon. Kuinka voisin uskotella itselleni olevani tarpeeksi hyvä lukemaan kirjallisuutta ja esimerkiksi opettamaan äidinkieltä, jos en itse edes yllä vaaditulle tasolle? Toisaalta tiedän, että en yltänyt millään mittapuulla omalle totutulle tasolleni tekstitaidon kokeessa, joten tulos on varmaankin siihen verrattuna ihan ok. Vielä on pohdittava, että haluanko käydä uusimassa sen ensi syksynä. Maantieteen pääsykoe eilen oli jännityksen paikka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää murehtia, sillä olen suhteellisen varma, etten tule pääsemään sinne sisälle. Hyvää rutiinia ensi viikon näytön paikkaa ajatellen, kuitenkin.

Pentukuumetta

Olen jo pitkään haaveillut omasta koirasta, ja viimeisen vuoden olen tosissani alkanut sitä pohtimaan, josko oman karvaturrin saisi viereen. Elämän realiteetit on kuitenkin (valitettavasti) otettava huomioon, joudun odottamaan siihen asti, että olen muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Samoin ajanpuute saattaa juuri nyt nousta ongelmaksi, sillä jos opiskelee, tekee töitä ja harrastaa samanaikaisesti, ei aikaa jää tarpeeksi koiralle. Kun sen kerran ottaa, on aikaakin oltava sen hoitamiseen kunnollisesti. Samalla ehtii kartuttamaan myös kokemusta ja luettavaa kirjallisuutta entisestään...

Koira ei saa olla liian pieni vaan tarpeeksi iso, niin ettei se jää jalkoihin. Koiran pitää olla koiran kokoinen. Sen turkki ei saa olla liian pitkä, kuuma tai takkuuntuva. Liian vilkas koira aiheuttaa hermosärkyä ja liian laiska tai vetelä ei jaksa innostaa. Saa kiintyä yhteen ihmiseen mutta ei saa olla epäluuloinen tai välinpitämätön muillekaan. Kerrostalossa viihtyvä koira ei saa olla kovin meluisa tai valtavan energinen tuholainen. Vaativa asiakas, siis. Olen rajannut vaihtoehdot seuraaviin: lyhytkarvainen collie, novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja lapinporokoira. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Yhden lyhytkarvaisen collien tunnen, ja se yksilö on kyllä todella mukava koira ja uskon sen olevan myös rodulleen tyypillinen yksilö. Harrastusmahdollisuuksia on collieiden kanssa tietääkseni hyvin paljon erilaisia. Novascotiannoutajia kutsutaan usein sairaiksi pienen perinnöllisen vaihtelun vuoksi, mutta omaan silmään kuitenkin mukavannäköinen koira. Tietenkin terveys edellä, koiran pitämisestä menee ilo jos koira on sairas eikä pysty elämään täysipainoisesti. Erilaisia vesikoiria tiedän muutamankin ja ovat kyllä vakuuttaneet, turkki on vain huvittavan näköinen. Toisaalta jokin näisää on, joka ei nappaa. Olisiko luonne tai ei-niin vilkas luonne? Lapinporokoira on listan hännänhuippuna, ja mietityttää luonteensa vuoksi. Kaupungissa paimenvietti ei ole suotavaa, mutta toki näissäkin on erilaisia linjoja ja suuntauksia. Luonne voi olla tietääkseni hieman dominoiva, mikä ei tietenkään ensimmäistä omaa koiraa hankkivalle ole hyvä juttu.



Pahoittelen, omia kuvia aiheesta ei ole! Kuva: http://www.tunturisusi.com/koiralinkit/collielyhyt.html

Kuva: http://www.kskk.net/vuodenkoirat/vuodenkoirat2009.htm

Perheellämme oli monta vuotta sitten pieni sekarotuinen (maltan)koira, silloisen äitipuoleni mukanaan tuoma valkoinen otus. Suloinen kyllä, mutta ei oma. Periaatteessa siis tiedän mitä koiran pitäminen pitää sisällään. Kirjallisuutta on enemmän kuin tarpeeksi ja sitä on tullut myös luettua. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin käytännön kokemus, mutta auttaa eteenpäin.

Koiran kanssa mahdollisia harrastuksia on tietenkin useita ja ne omimmat riippuvat varmasti koiran luonteesta ja rodusta. Erilaiset tottelevaisuusjutut olisi ihan ykkösjuttu, ja agility kuulostaa tosi hauskalta, vähän kuin esteratsastukselta. Tällaisia ehtii tietenkin ajattelemaan sitten myöhemmin, mutta haaveilulle ei mahda mitään... Tietenkin on opiskelijana ajateltava rahaakin, sillä ainakaan rotukoiraa ei hankita ihan tuosta vain. Uskon kuitenkin, että kun motivaatiota löytyy, löytyy myös säästöistä palanen unelmien toteuttamiseen.

Millainen koira minulle sopisi?

I have a dream...

Jokaisella on - tai pitäisi olla - jonkinlaisia haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä ja unelmia. Ilman niitä arki on harmaata ja tylsää ilman lopullista päämäärää. Itse pidän siitä, että asioille asetetaan aina tavoitteet ja kunnolliset suunnitelmat, jotta voidaan olla varmoja, että tiedetään suunta, jota kohti pyritään.

Koulujutuissa olen lukioaikanani asettanut itselleni ehkä liian pieniä tavoitteita, vaikka se pieni ääni pääni sisällä on sanonut, että voisin pystyä parempaankin. Pessimisti ei kuitenkaan pety, ja olen saanut iloisesti yllättyä saavuttamistani tuloksista. Lukiessani viime syksynä uskonnon ylioppilaskirjoituksiin en tiennyt ollenkaan omaa tasoani suhteessa muihin kirjoittaviin, sillä meitä oli koulussamme vain kolme. Ehkä siksi työskentelinkin niin ahkerasti. Toisaalta tänä keväänä oma jaksaminen oli koetuksella edelliskertaa enemmän ja muutamassa aineessa saavutin "vain" oman, normaalin tasoni. Missä olisimme ilman tavoitteita ja päämäärää? Kuinka silloin voi saavuttaa mitään?

Pääsykokeisiin lukemisessa olen yrittänyt saada itseeni samanlaisen flow-tilan kuin aiemminkin suurten lukuponnistusten edellä. Tällä kertaa se ei vain tunnu onnistuvan samalla lailla luontevasti. Syy voi olla siinä, etten oikein tiedä, kuinka tulisi lukea: aineisto on aivan erityyppistä ja paljon haastavampaa kuin aiemmin, jolloin omaa lukutekniikkaa on muokattava uuteen yhteyteen sopivaksi. Kuitenkin tavoitteena on sisäänpääsy, jolloin myös oma motivaatio lukea on parempi. Juuri nyt unelmoin nimenomaan siitä että olen koulussa sisällä ensi syksynä, jolloin pyrin saavuttamaan jokaiselle päivälle asettamani tavoitteet.

minä ja Mette estekisoissa, c) Hanna Mäntynen

Ratsastuksellisesti olen asettanut itselleni tavoitteita aina. Alkeiskurssilla kirjoittamastani vihosta löysin neljän vuoden tavoitteet: Hypätä oikea esterata, saada hoitohevonen. Pieniä juttuja, mutta silloin niin valtavan suuria. Nykyään viiden vuoden suunnitelmassani tavoitteet ja haaveet ovat enemmän kisaamiseen painottuvia. Kisaan rehellisesti omaksi huvikseni ja kehittyäkseni paremmaksi ratsastajaksi, ja haluaisin viidessä vuodessa saavuttaa vähintään helpon A:n tason ja esteillä 90cm. Miksi se ei olisi mahdollista? Viisi vuotta on pitkä aika. Voisin saada kokeneen vuokrahevosen, jonka kanssa voisi päästä maistamaan oikeaa hevoselämää. Pelkkä puskailu ei oikeastaan ole minua varten, sillä siinä ei voi saavuttaa mitään muuta kuin seuraavan mäennyppylän. Matkaratsastusta olisi mukava kokeilla, sillä se yhdistää sekä hevoset, luonnossa liikkumisen että tavoitteellisuuden.

Kuinka sitten asettaa itselleen realistisia tavoitteita? Milloin ne ovat liian korkealla? Hyviä kysymyksiä ilman kunnon vastauksia. Ehkä kyse on vain omasta intuitiosta: kun haaveet vähän hirvittävät mutta samalla kutkuttavat mieltä, voisi puhua tavoittelemisen arvoisesta ja saavutettavissa olevasta haaveesta. Jokainen voi tietysti haaveilla lottovoitosta, mutta se ei ehkä ole elämässä järkevä tavoite.

Saariselkä 2011

Matkustamisen suhteen rajana on vain oma aika, raha ja kielitaito. Omassa esittelyssäni mainitsinkin jo haaveeni kulkea tunnettu pyhiinvaeltajien tie Santiago de Compostelaan, Espanjaan. Vaikka en uskonnollinen ihminen juuri olekaan, niin matka voi vaikuttaa positiivisesti sen tehneiden mielentilaan ja elämään. Pako arjesta on monen haaveen suunta. Jännittävä, mutta toistaiseksi kovin epätodennäköinen haave on matkustaa ystäväni L:n kanssa Saksaan, ostaa vanha Volkswagen Kleinbus ja matkustaa sillä muutaman kuukauden ajan Aasiaan ja Afrikkaan. Tuleville "suunnitelmille" on helppo nauraa yhdessä, vaikka toteutus olisikin ihan toinen juttu.

Unelmissani asun kolmekymppisenä maailman täydellisimmän miehen kanssa kaupungin lähettyvillä meren rannalla, mutta kuitenkin syrjässä liialta hälinältä. Talo on omakotitalo pyöreällä tornihuoneella, jossa on yksityinen kirjoituskammioni ja pyöreä lasi-ikkuna. Lapset eivät ole mahdoton ajatus. Pihassa on ehkä hevosia. Kirjoitan varmaankin viidettä menestyskirjaani ja ammennan inspiraationi arkipäivästä. Kaikki tällainen spekulointi ja maalailu voi ehkä kuulostaa typerältä, mutta silti haaveena se on kaunis ajatus. Oikeasti minulla ei ole kärsivällisyyttä ja jaksamista pitää hevosia omassa pihassa, omakotitalossa on hirveästi työtä ja merellä tuulee. Mutta haaveilla saa aina!

Mistä sinä haaveilet?

Mikä minusta tulee isona?

Otsikon kysymys on varmasti sellainen, joka pyörii tai on ainakin joskus pyörinyt jokaisen mielessä. Kaikkein ajankohtaisin se on varmasti meille, jotka lopetamme kesän alussa koulun ja suuntaamme uusille vesille. Itse en oikeastaan voi keksiä tämän vaikeampaa kysymystä kysyttäväksi!

Itse olen suuntaamassa yliopistoon: olen päättänyt, että rahkeeni sinne riittävät ja olen myös valmis tekemään sen eteen töitä. Ongelmanani on kuitenkin aina ollut se, että olen kiinnostunut liian monesta, erilaisesta asiasta ja tämä kiinnostus suuntautuu mitä erilaisimmille aloille. Tällä hetkellä, kun yhteishaku ensi syksyn opintoihin on lähetetty, päädyin ensimmäisenä vaihtoehtonani hakemaan Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta.

En tästä koulutuksesta ole muilta kuullut tarinoita, vaan päädyin ratkaisuun oman pohdintani, opinto-ohjaajani ja netin ihmemaailman kautta. Oikeastaan se tuntui kaikkein luontevimmalta ratkaisulta, opiskella sellaista, mikä on aina ollut lähellä sydäntä. Silti mieltä kaihertaa epäilys: muut ovat varmasti paljon parempia kuin minä, osaanko oikeasti oppia asiat niin lyhyessä ajassa tarpeeksi hyvin, pärjäänkö edes vaikka pääsisinkin sisälle? Samat ongelmat ovat ehkä yleisiä alasta tai hakijasta riippumatta, enkä ole ongelmieni kanssa yksin. Uskon kuitenkin, että lujalla työllä ja tahdolla pääsee pitkälle. Ei ehkä opintoihin asti mutta niin pitkälle kuin omat mahdollisuudet yltävät.

Toinen minua kiinnostava ala on maantiede, ja sen puolella varsinkin kulttuuri- ja kehitysmaantiede. Itse miellän aineen ehkä humanistis-luonnontieteelliseksi sen yleisluontoisuuden vuoksi, kun ala kerran on niin laaja ja kattaa niin erilaisia asioita. Kolmantena vaihtoehtona hain lukemaan ympäristötieteitä, ehkä hieman ex tempore -päätöksellä, joka kuitenkin osoittautui ihan hyväksi! Ympäristöekologia kiinnostaa siinä missä maantiedekin, vaikka en biologiaan ole niin perehtynytkään.

Mutta mikä minusta sitten tulee? Tietenkin riippuu siitä, minne kouluun pääsen sisälle vai pääsenkö ollenkaan. Lisäksi sivuaineet vaikuttavat varmasti. Pienempänä olen kuulemma haaveillut urasta tutkivana journalistina, mikä ei näin monen vuoden jälkeenkään kuulosta erityisen huonolta. Kustannusala on varmasti digitalisoitumisen myötä murroksessa, mutta kirjojen kustantaminen kiinnostaa. Ehkä intoudun myös pedagogisiin opintoihin ja löydän itseni opettamasta äidinkieltä, kuka tietää. Maantieteen alalta päätyisin toivottavasti johonkin mielenkiintoiseen virastoon, kuka tietää. Ehkä löytäisin itseni Afrikasta kehittämästä sadeveden keräysjärjestelmiä.

Milloin ihminen on tarpeeksi vanha sanoakseen varmasti tietävänsä, mitä haluaa tehdä ja olla? Luultavasti ei koskaan. Iän myötä kuitenkin kokemus karttuu, jolloin voi tietää ainakin sen, mikä on väärä tie. Vanhana on kulkenut jo sivupolut ja ehkä jo löytää sen oman väylän, jota pitkin kulkea.

Oletko juuri sinä opiskelijana tai töissä kyseisillä aloilla? Kerro kokemuksiasi ja jaa mielipiteesi siitä, olenko tehnyt oikeita päätöksiä? Myös vinkkejä kirjallisuuden pääsykokeisiin otan enemmän kuin mielelläni vastaan!