Yliopistodraamaa maustettuna kreikkalaisella filosofialla

Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin

englanninkielinen alkuteos 1992
suomeksi 1. kerran 1993
WSOY (Bon-pokkarit)
 

En ole koskaan ollut erityisen innostunut dekkareista, murhista tai minkäänlaisista mysteereistä, joissa syyllinen ei koskaan ole se, jonka itse olisi arvannut. Jumalat juhlivat öisin ei kuitenkaan ole millään tavalla mysteeri, vaan tarkkanäköinen kuvaus tilanteesta, joka johtaa opiskelijat äärimmäisiin tekoihin. Se kuvaa psykologiselta kannalta yliopisto-opiskelijoiden luonteita ja suhteita toisiinsa: Hampden College ei ole sisäoppilaitos, mutta se kouluna muistuttaa hieman Ishiguron Ole luonani aina -kirjan miljöötä. Tosin henkilöt ovat vanhempia ja paheilla, kuten alkoholilla ja huumeilla on suuri merkitys juonen kannalta.

Päähenkilönä kirjassa toimii Richard Papen, joka haluaa pois Kalifornian pikkukaupunkimiljööstä ja lähtee opiskelemaan Hampdeniin. Täällä hän pääsee osaksi pientä ja valikoitunutta klassisten kielten opiskelijaryhmää, jota omalaatuinen opettaja Julian johdattelee kreikan kielen ja kulttuurin syövereihin.Tutustuttuaan ryhmän muihin jäseniin Richard saa kuulla myös erikoisista, öisistä kokeiluista, joiden seurauksena ryhmän muut jäsenet ovat vaarassa ja koko vyyhti alkaa purkautua. Koko kirjan idea paljastetaan prologissa, mikä aiheuttaa hieman ahdistavan ja odottavan tunnelman koko kirjan ylle, kun tuota käännekohtaa ja siihen johtaneita syitä tietenkin lukiessa odottaa.

Aluksi olin romaanin suhteen hieman skeptinen, sillä se vaikuttaa perinteiseltä, lukijaa kaikin puolin "kosiskelevalta" ja viihteelliseltä kirjalta. Sitä se periaatteessa olikin, mutta kirjailija pääsi yllättämään hyvin positiivisesti ja pidin kirjasta, vaikka se oli hieman pitkitetty ja yksipuolinen. Kirjan rakenteesta oli löydettävissä lievää "pottermaisuutta", sillä paksuhko kirja kuvasi yhden vuoden ajalta merkittävimmät tapahtumat tiettyjen henkilöiden osalta. Runsaasti käytetyt sulkuviittaukset hieman häiritsivät muuten sujuvaa lukemista. Juoni oli alussa hyvin kehitelty ja lähti hyvin käyntiin mutta valitettavasti lopahti huippukohdan jälkeen vain asian ratkaisemiseen ja hieman turhaankin vatvomiseen.

Henkilöiden persoonallisuudet olivat kirjassa parasta antia ja loivat pohjan koko tarinalle. Richardin toiminta ei aina ollut kovin loogista ja hänen moraalinsa ei aina oikein vakuuttanut. Suosikikseni nousi lopulta Julian, kreikanopiskelijoiden opettaja, jota harmittavan vähän esiteltiin ja jonka tunneista olisin mieluusti kuullut paljon enemmän kuin vain sen ensimmäisen.  Pidin myös Henrystä, joka syrjäänvetäytyvyydellään ja synkkyydellään herätti kiinnostuksen hänen toimiensa syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Ryhmän ainoa tyttö, Camilla oli valitettavasti kirjan naisista ainoa, jota ei kuvattu tyhjäpäiseksi ja pinnalliseksi, mikä antoi hänelle tietysti lisäarvoa ja sai pitämään hänestä entisestään. Voi tietenkin olla, että myös kertojana toimivan Richardin mielipiteet hänestä vaikuttivat siihen kuvaukseen, joka lukijalle hänestä välittyi. Vaikka teoksen pääasiallisena aiheena vaikutti olevan henkilöiden luonteenkuvaus ja suhtautuminen asioihin, ei heistä ainakaan aluksi tuntunut saavan oikein otetta. Salaisuuksien ja valheiden vyyhdin purkautuessa ja henkilöiden tutustuessa Richardiin paremmin tuli myös henkilöihin "tutustumisesta" helpompaa.

Amerikkalaisia romaaneja en ole lukenut kovin montaa, eikä tämäkään välttämättä herättänyt kiinnostusta kyseisen kulttuuripiirin tuotoksiin. Tietenkin kirjan kuvaama yliopistoelämä on värittynyttä ja vain yhden, kärjistyneen näkökulman antavaa, mutta henkilöiden oikeudentunto, moraali ja runsas nesteytys eivät antaneet ainakaan kovin hyvää kuvaa ihmisryhmästä, jonka edustamia jäseniä en oikeastaan tunne. Kirjailijan muihin teoksiin voisin positiivisen yllätyksen toivossa tutustua: juuri tähän väliin, pääsykokeita ennen, sopi oikein hyvin kreikkalaista kulttuuria ja esimerkiksi Aristotelesta koskevat keskustelut ja aiheet. (toim huom. Helsingin yliopiston aineistoon kuuluu tänä vuonna mm. Aristoteleen Runousoppi) Loppupäätelmäksi voisi todeta, että viihdyttävä ja mukava tuttavuus, mutta ei herättänyt erityisen suuria tunteita. Teos saa kuitenkin huimasti lisäpisteitä ihanasta ja jännittävästä nimestä!

"Kuulimme lounaastasi Bunnyn kanssa", Charles sanoi. Nauroin. Seuraavan päivän, sunnuntain, iltapäivä oli lopuillaan, ja minä olin istunut pöytäni ääressä melkein koko päivän lukemassa Parmenidesta. Kreikka otti koville mutta sen lisäksi minulla oli krapula, ja olin lukenut niin pitkään etteivät kirjaimet enää näyttäneet kirjaimilta vaan joltain muulta, joltain käsittämättömältä, linnunjäljiltä hiekassa. Tuijotin eräänlaisessa horteessa ikkunastani niittyä joka oli leikattu lyhyeksi kuin kirkkaanvihreä sametti ja kumpuili mattoisina mäkinä taivaanrantaan, kun näin kaksoset kaukana alhaalla, leijumassa nurmikolla kuin aaveet.

Kurkotin ikkunasta ja huusin heille. He pysähtyivät ja kääntyivät, käsi otsalla varjostamassa, silmät siristyneinä ilta-aurinkoa vasten.  "Hei", he huusivat ja heidän heikot ja rosoiset äänensä kantautuivat luokseni melkein yhtenä. "Tule alas."

Niinpä me nyt kävelimme collegen takana kasvavassa metsässä, matalassa männikössä vuoren juurella, minä kaksosten keskellä.

Saaristolaisromantiikkaa

Ulla-Lena Lundberg

Jää

2012
Teos & Schildts & Söderströms
 

Paljon mainetta niittänyt Finlandia-voittaja vuodelta 2013 tarttui käteeni kirjastossa ja tartuin siihen empimättä: suosittuja kirjoja saa joko metsästää tai varailla, ja tilaisuuden osuessa kohdalle tartuin tähän kappaleeseen. Lukuviikolla nyt keväällä koulussamme järjestettiin aamunavaus, jossa oppilaat ja opettajat esittelivät omia kirjasuosikkejaan. Olin itsekin mukana tilaisuuden toteuttamisessa ja Jää nousi esille kahdesti, alkuperäiskielellä ruotsiksi sekä suomenkielisenä versiona.

On aina haastavaa lukea kirjaa, josta on kuullut paljon hyvää ja johon sen vuoksi kohdistuu paljon positiivisia odotuksia. Onneksi Jää ei pettänyt odotuksia: se oli romanttinen ja hauskakin, aito kuvaus saaristolaiselämästä ja selittämättömästä kaipauksesta. Juoni on hieman hidastempoinen eikä merkittäviä käänteitä ole montaa, mutta se toisaalta sopii hyvin saaristolaiseen, hitaampaan elämäntyyliin. Ihmiset oli kuvattu aidosti ja uskottavasti, juuri sellaisiksi kuin heidät voisi kuvitella.

Kerronta kirjassa oli hyvin suomennettua ja sujuvaa, mukavaa luettavaa. Myös luontokuvaus oli hyvin osuvaa, ja varsinkin Lundbergin merenkuvaus osui kohdalleen. Luin kirjan yllättävän hitaasti, osin ajanpuutteen, osin kirjan vaatimien hengähdystaukojen vuoksi. Ensin luulin sen johtuvan siitä, ettei tarina ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, mutta ymmärsin, että ajattelin sen tunnelmaa ja henkilöitä koko ajan, alitajuisesti, kaivaten tilaisuutta päästä uudelleen tarinaan sisälle.

Se epätoivo, kun hetkeä ennen loppuratkaisua ymmärsi, mitä tulisi tapahtumaan! Olisin suonut kirjalle minkä tahansa muun päätöksen kuin tämän. Sen olisin vielä kirjailijalta hyväksynyt, että pappi Kummel olisi sortunut juomaan tai rakastunut tohtori Gylleniin, tai, tai... Mutta tätä en voi uskoa. Se ei voi päättyä näin. Lue kirja, niin ymmärrät sen traagisuuden. Henkilöhahmoista samaistuin eniten Monaan, papin toimeliaaseen pastorskaan, joka jaksaa, vaikka ei oikeasti jaksa, on välillä kiukkuinen läheisilleen ja rakastaa niin, että pakahtuu. Varsinkin kirjan loppupuolella ymmärrän hänen reaktionsa paremmin kuin hyvin, vaikka en ole siitä itse ylpeä: tiedän reagoivani asioihin samoin kuin hän, vaikka tiedän, että toisten mielestä se ei ole järkevää. Myös posti-Antonin ajatusmaailma kuvasti hyvin vielä sodan jälkeen vallinneita kansanuskomuksia, mitkä loivat mukavan vastaparin papin lähes vankkumattomalle uskolle. Itse Petter Kummel tuntui välillä jopa liian täydelliseltä henkilöltä ollakseen uskottava, mutta toisaalta hänen tyyliinsä kuului juuri iloisuus, toisten auttamishalu ja välittäminen. Oikea malliesimerkki kaikille, siis.

Itse olen jotenkin kummasti viehtynyt papeista kertoviin romaaneihin, sillä se maailma, jossa he elävät, on hyvin kiinnostava. Äidinkielen kurssiin liittyvältä klassikkokirjojen listaltani löytyi peräti neljä pappisromaania: Papin perhe, Papin tytär, Papin rouva ja Reigin pappi. Näitä oli hyvä verrata! Samoin saaristolaiselämän idyllisyys ja itse meri on herättänyt positiivisia mielikuvia, varsinkin kun sitä elämää on itse saanut maistaa isäpuoleni vanhempien omistamalla kesäpaikalla Korppoossa, Turun saaristossa. Jäässä mainitulla Utön saarella saariston ulkolaidalla olen itsekin vieraillut. Haaveissani on joskus suunnata polkupyörä Ahvenanmaalle.

Jäätä voi ehdottomasti suositella kaikille, joilla ilmenee kiinnostusta verkkaiseen elämäntyyliin ja traagisiin kohtaloihin, aitoon ihmiskuvaukseen ja luonnon kauneuden ihasteluun. Lukulistalleni nousee varmasti myös kirjan itsenäinen edeltäjä, Marsipaanisotilas, joka kyllä vaikuttaa astetta masentavammalta ja tummasävyisemmältä.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

---

"Sinusta olen varmaan lapsellinen, mutta viihdyn täällä jo nyt niin hyvin, etten halua koskaan lähteä täältä. Luuletko että te kestätte minua seuraavat neljäkymmentä vuotta?"
Silloin lukkari naurahtaa niin kuin mistään kahtiajaosta ei olisi puhuttukaan. "Tervetuloa vain. Se on varmasti vuoden uutinen: pappi, joka ei kyttää tuottoisampaa virkapaikkaa."

Kohti esteitä ja niiden yli

Viime sunnuntaina, 17.5 hypättiin kauden viimeiset kilpailut ja samalla selvitettiin seuran estemestarit. Itse en mestaruudesta tänä vuonna kisannut, sillä en halunnut haastaa itseäni liikaa hyppäämällä liian korkeaa luokkaa liian nopeasti. Muutama päivä sitten päätös kadutti, mutta nyt olen tyytyväinen, sillä saimme hyvän radan 70-80 luokasta! Arvosteluna kaikissa luokissa oli A0/taito, mistä kyllä tykkään tosi paljon, kun voi ratsastaa maltilla ja ihan rauhassa, keskittyen ihan muihin seikkoihin kuin nopeuteen.

Ratsuna tällä kertaa kimo ruuna Gera, joka on tullut tallillemme muutamia kuukausia sitten. Sain hypätä tällä hurmaavalla herralla kaksi edellistä tuntiani, joten ihan vieraille vesille en ollut lähdössä. Muutama muukin olisi Geran kisoihin halunnut, mutta onneksi joskus sattuu hyvä onni minullekin. Verryttelyssä meillä molemmilla oli hieman jännää, kun kisatilanne on aina hieman erilainen kuin tavallinen arki, ja voi olla että keräsin siihen jopa liikaa painetta. Tämän hevosen kanssa se voi olla myös negatiivinen juttu, sillä opettajani mainitsi, että se kieltää helpommin, kun käy liian kovilla kierroksilla. Estekorkeus oli suurin mitä olen koskaan kisoissa hypännyt ja se hieman jännitti, mutta muutaman verryttelyhypyn jälkeen todettiin Geran kanssa molemmat, ettei tässä ole mitään hätää. On tuo vaan niin mahtava hevonen! Onneksi sain opettajalta verryttelyssä hyviä vinkkejä, sillä olisin muuten ratsastanut Geraa liian löysästi ja liian pitkällä ohjalla, ja luoja ties mitä siitä olisi tullut.



c) Nora Oravainen

Olin laskenut sen varaan, että radalle päästyäni saan kiertää sen vielä rauhassa läpi ja tarkistaa ohjaustoiminnot, mutta kun edellinen ratsukko ei päässyt toiseen vaiheeseen, tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa pöytäkirjaa, jolloin pilli vihelsi melkein saman tien. Tämän vuoksi myös ensimmäiset esteet menivät hieman haahuillessa ennen kuin sain omat ajatukseni koottua. Pääpiirteissään rata oli oikein hyvä, näin ponnistuspaikat hyvin ja tempo pysyi tasaisena. Huomasin kyllä selkeästi, että oma istuntani horjuu liikaa isommissa hypyissä ja jalustin valui liikaa kantapäähän. Myös pöytäkirjassa mainittiin, että hyppään ehkä liian aikaisin, ennen hevosta, ja oman vartaloni tulisi odottaa hyppyä. Olen pitänyt kasikymppiä itselleni maagisena rajana, ja nyt kun se on ylitetty, pienenä tosin, olo on helpottunut. Se ei ollut vaikeaa, hieman vain haastavampaa kuin jo-rutiinilla menevä 70. Kaikki tuntui niin yksikertaiselta ja jollain tavalla helpolta. Tämä voi johtua myös siitä, että en asettanut itselleni mitään paineita. Nyt kun olen päässyt koko toisia vastaan kilpailemisen yläpuolelle, radalla olo niin koulu- kuin estekisoissakin on paljon rennompaa ja tuloksia tulee.

 

Kuvasta tuli ihan oudon sininen! Sijoituksena lopulta 3/10, mestaruusmitali jäi saamatta, sillä junnuvuodet on ohitettu.

Mutta kuinka tästä jatketaan? Toivoisin, että voisin kesällä Suskin esteviikonlopussa hypätä vähän isompia esteitä, jolloin niihin saisi taas samanlaisen rutiinin, mikä on tällä hetkellä 70 senttimetrissä. Jos ennen syksyn kisoja pääsisi vielä hyppäämään, voisi olla hyvä mahdollisuus jopa aloittaa kausi kasikympistä. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten asiaa ehtii pohtia vielä. Viime vuosina kauden ensimmäisissä kisoissa on ollut luokat 60 ja 80 ja seuraavissa 70 ja minulle liian suuri 90, jolloin ensimmäinen "oikea" 80 saattaa venyä jopa syksyn viimeisiin tai ensi kevään ensimmäisiin kisoihin. Toivon mukaan saan vielä jatkaa Geralla hyppäämistä, sillä Antilla, jolla olen muutaman kerran kisannut, en uskalla vielä lähteä hyppäämään liian korkealta ja liian kovaa.

Mitä muuta on tapahtunut sillä välin, kun blogissa on ollut hiljaista? Olen yrittänyt panostaa täysillä pääsykokeisiin lukemiseen, mutta oma motivaatio hieman hukkui taas ylioppilaskirjoitusten tulosten myötä. Muihin arvosanoihini olen tyytyväinen, mutta se, ettei äidinkieleni noussut sitä yhtä pistettä ylöspäin L:ään, harmittaa tosi paljon. Kuinka voisin uskotella itselleni olevani tarpeeksi hyvä lukemaan kirjallisuutta ja esimerkiksi opettamaan äidinkieltä, jos en itse edes yllä vaaditulle tasolle? Toisaalta tiedän, että en yltänyt millään mittapuulla omalle totutulle tasolleni tekstitaidon kokeessa, joten tulos on varmaankin siihen verrattuna ihan ok. Vielä on pohdittava, että haluanko käydä uusimassa sen ensi syksynä. Maantieteen pääsykoe eilen oli jännityksen paikka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää murehtia, sillä olen suhteellisen varma, etten tule pääsemään sinne sisälle. Hyvää rutiinia ensi viikon näytön paikkaa ajatellen, kuitenkin.

Sisäoppilaitoksia ja ihmeellisiä dystopiajuttuja

Kazuo Ishiguro

Ole luonani aina

englanninkielinen alkuteos ja suom. 2005
Tammi
 

Ishiguron Ole luonani aina on tulevaisuuteen sijoittuva tarina Kathystä ja hänen ystävistään Ruthista ja Tommystä. He asuvat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa ja oppivat siellä kaiken, mitä heidän tarvitsee tietää tulevista tehtävistään yhteiskunnassa. Kohtalo ja vallan pyörät pyörivät vääjäämättä ja he tekevät velvollisuutensa, niin kuin kuuluu.

Koko tarinan karmeus ja kirjailijan luoma tulevaisuuskuva aukenevat lukijalle sivu sivulta. Niiden myös inho koko ihmiskuntaa kohtaan lisääntyy... Kirja oli ihan todella hyvä, vaikkakin hieman masentava, varsinkin siksi, että sen luoma ajatusmaailma on oikeasti jo tätä päivää, eikä hirveästi enää puutu, ettei se toteutuisi ainoastaan ahneuden ja eriarvoisuuden vuoksi. Valitettavasti juonesta on vaikea kertoa oikeastaan mitään paljastamatta sen sisintä ajatusta. Kathy ja Tommy ovat ystäviä ja Ruth ja Tommy ovat yhdessä. He ovat nuoria, joilla on nuorten tunteet ja halu toteuttaa itseään luovasti, oppia uutta. Ihmissuhdeasetelmasta voisi päätellä sekavia suhdesotkuja, mutta sellaiseen kirja ei ohjaa: pikemminkin Kathy ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tunteitaan Tommya kohtaan, jolloin ongelmia kolmikon välille ei syntynyt.

Ole luonani aina jää mieleen pitkäksi aikaa, mutta ikävällä, häiritsevällä tavalla. Joitakin seikkoja kirjassa ei selitetty tarpeeksi, ja ajatus sen taustalla olisi voitu ilmaista selkeämmin. Yksityiskohtien ja pahuuden konkretisoiminen henkilöihin olisi rikastuttanut tarinaa paljon, vaikka näkökulma olisikin ollut päähenkilöissä. Nyt koko tarina tuntui olevan vähän pintaraapaisu, kiertoajelu Ishiguron luomassa maailmassa, mutta ei sen syvempää luotaava filosofinen tutkimus. Kolmen päähenkilön väliset suhteet olivat jopa laimeita, mitäänsanomattomia, ja olisin kaivannut enemmän tunteiden paloa ja kapinahenkeä. Kirjan alkupuolella lukemista häiritsi kertoja-Kathyn tapa hyppiä asiasta toiseen ja tyyli kertoa asioita: "Niin, voisin nyt tässä välissä kertoa teille tästä asiasta..."

Henkilöiden oma persoona välittyi hienosti kirjan sivuilta, mutta se ei tuntunut juuri vaikuttavan tarinan kulkuun tai tekevän heistä mielenkiintoisempia. Henkilöt ikään kuin esiteltiin ja heidän luonteensa pääpiirteet tulivat esille, mutta lukija ei kuitenkaan päässyt ihan heidän iholleen ja päänsä sisälle ymmärtääkseen henkilöiden toimintatapoja. Olisin mieluusti kuullut lisää Lucy-neidistä, joka valitettavasti jäi etäiseksi sivuhenkilöksi.

Ishiguro kirjoittaa kaunista kieltä, hyvin arkista mutta sujuvaa. Sitä on miellyttävä lukea, ja uskon, että joku muu hänen kirjansa säväyttäisi enemmän. Ole luonani aina oli hieno lukukokemus, mutta joistakin kohdista heikosti rakennettu. Ehkä seuraavaksi tartunkin Pitkän päivän iltaan tai Silmissä siintäviin vuoriin?

Oli kuitenkin yhtä ja toista, minkä vuoksi en päässyt puhumaan Tommyn kanssa lähipäivien aikana. Näin hänet sitten eräällä ruokatunnilla harjoittelemassa jalkapalloa eteläisen kentän reunassa. Aikaisemmin hän oli potkiskellut palloa parin muun pojan kanssa, mutta nyt hän oli yksin ja pompotteli palloa ilmassa. Menin sinne, istuuduin nurmikolle Tommyn taakse ja nojasin selkäni aidantolppaan. Siitä ei voinut olla kovin pitkä aika, kun olin näyttänyt Tommylle Patricia C:n kalenterin ja hän oli marssinut tiehensä, sillä muistan ettemme suhtautuneet toisiimme täysin luontevasti. Tommy temppuili edelleen pallon kanssa kasvot keskittyneesti kurtussa - polvi, jalka, pää, jalka - ja minä nyhdin apiloita ja tuijotin kauas metsään, joka oli aikoinaan herättänyt meissä niin suurta pelkoa. Päätin lopulta murtautua ulos umpikujasta ja sanoin:
"Tommy, puhutaanpa nyt. Haluan keskustella kanssasi yhdestä asiasta."

Outoja novelleja Euroopasta

Gabriel García Márquez

Oudot vaeltajat

1992
WSOY
 

Iki-ihanan latinokirjailijan novellikokoelma sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokaisesta välittyy ajatus liikkumisesta, lähtemisestä ja etsimisestä. Kokoelma kuvaa ihmisten outoutta ja samalla heidän tavallisuuttaan ja suhdettaan ympäristöön. Suurin osa novelleista on kuin tunnelmakuvia, sillä niistä välittyy tunne siitä, ettei mitään oikeastaan tapahdu, mutta silti jokin olennainen on muuttunut. Juoni on usein hyvin yksinkertainen: esimerkiksi novellissa Seitsemäntoista myrkytettyä englantilaista eräs pyhiinvaeltajarouva näkee hotellissa seitsemäntoista ruumista, käy syömässä ja palaa takaisin hotellille huomatakseen, että ruumiit kannettiin pois. Tapahtuma itsessään ei ole ihmeellinen tai merkittävä - tai, no on - mutta se saa aikaan valtavan muutoksen päähenkilössä itsessään. Osassa kertomuksista jäi avoimeksi se, mitä kirjailija on juuri kyseisellä synkällä tarinalla halunnut oikein sanoa.

Márquez itse on sanonut, että tämä kokoelma on kaikkein lähinnä sitä, mitä hän on aina halunnut kirjoittaa. Niiden kirjoittamiseen ja kokoamiseen on kulunut aikaa yhteensä kahdeksantoista vuotta. Teemana on usein kuolema ja rauhan saavuttaminen. Itse en ole mikään erityinen latinalaisen kulttuurin tuntija, mutta olen ainakin saanut sellaisen käsityksen, että he kunnioittavat kuolleitaan hyvin paljon ja kokevat, että he ovat elävien arjessa mukana koko ajan. Tämä tunnelma välittyi hyvin myös näistä novelleista.

Itse rakastuin Márqueziin hänen tunnetuimman teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys yhteydessä. Rakastuin hänen tapaansa kirjoittaa ja ilmaista itseään, vaikka juonenpunonta ja tarinan jännitteet eivät ehkä olleet niitä loisteliaimpia. Hieman petyin siihen, ettei tapahtumapaikkana ollutkaan helteinen Etelä-Amerikka vaan helteisen Euroopan monet suuret kaupungit, joissa kirjailija oli vieraillut aiemmin. Jollakin oudolla tavalla näistä novelleista jäi kummallinen, outo olo: ne jäävät painamaan mieltä vielä moneksi päiväksi, ehkä viikoiksi tai vuosiksi lukemisen jälkeen. En ole koskaan oikein pitänyt novelleista, sillä niiden lukeminen on niin nopeaa, mutta nämä kaikki tekivät todella vaikutuksen hyvin koukuttavalla tavalla.

Novelleista tuli mieleeni Johanna Sinisalon hieno kokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, jossa myös leikiteltiin yliluonnollisilla elementeillä ja häivytettiin todellisuuden ja jonkin toisen välillä. Asiat eivät aina ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Lempinovellini Márquezin kokoelmassa olivat Maria dos Prazeres sekä Rouva Forbesin onnellinen kesä. Ensimmäisen siivittämänä on reilimme nähtävyytenä Montjuichin hautausmaa. Jälkimmäisestä novellista on seuraava lainaus.


Rouva Forbes saapui heinäkuun viimeisenä lauantaina Palermon vuorolaivalla, ja heti ensi kerran hänet nähdessämme tajusimme että lysti oli lopussa. Hän saapui etelän helteeseen sotilassaappaissa ja tiukkaan napitetussa puvussa, huopahattu miehiseen malliin leikatuilla hiuksillaan. Hän haisi apinankuselle. "Siltä kaikki eurooppalaiset haisevat, erityisesti kesällä", sanoi isäni meille. "Se on sivistyksen haju." Mutta sotaisasta vaatetuksestaan huolimatta rouva Forbes oli kalvakka olento, joka olisi saattanut herättää meissä tiettyä myötätuntoakin, jos me olisimme olleet vanhempia tai jos hänessä olisi ollut vähintäkään jälkeä lempeydestä. Maailma muuttui toiseksi.

Lukemisesta

Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan ja historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kun alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Virginia Woolf (suom. Jaana Kapari-Jatta)

Osan tästä katkelmasta luimme kirjallisuuskurssimme pitämässä aamunavauksessa keväällä, ja se mielestäni tiivistää ajatuksen lukemisesta niin kuin sen itse näen: luemme, jotta saamme olla hetken joku muu ja jossain muualla, ja jotta voimme saavuttaa tämän tavoitteen, joudumme luopumaan niistä odotuksista, joita olemme keränneet ja astumaan tarinaan sisälle ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Jokaisella on tietysti oma syynsä lukea, eikä niistä mikään ole toista huonompi. Itse luen päästäkseni hetkeksi pois todellisuudesta ja kuullakseni toisen ihmisen tarinan, ja se kiehtoo erityisesti silloin, kun se toinen on ihan erilainen kuin minä tai hän elää tyystin erilaisessa maailmassa. Ei sillä, että tässä todellisuudessa olisi jotain vikaa, mutta sen luoja vaikuttaa välillä kovin mielikuvituksettomalta ja tylsältä, jolloin arkeen tarvitsisi omia pieniä lisämausteitaan, jotta siitä saisi mielenkiintoisen.

Mitä voin lukemisesta yleensä teille kertoa? Rakastan vetäviä tarinoita, joissa juoni kulkee ja henkilöt ovat samaistuttavia: tässä asiassa olen samoilla linjoilla Aristoteleen kanssa. Runousoppia kahlatessani olen muodostanut samalla omaa näkemystäni hyvästä tragediasta. Ikävä kyllä rakastan sitä, kuinka toiset joutuvat vaaroihin ja selviytyvät niistä ilman että minun tarvitsee tehdä mitään. Voin vain tarkkailla vierestä ja elää hetkiä heidän kanssaan. Toivon mukaan tarkkailijan asema ei ole osani koko elämäni ajan, sillä jokaisen on lopulta elettävä oma elämänsä. Sitä ei voi tai edes saa seurata vierestä.

Joskus kuvittelen itseni toiseen aikaan ja paikkaan, mikä ei sinänsä ole kummallista. Jos olisinkin syntynyt linnanneidoksi keskiajalla, nauttisin varmasti narrien esityksistä ja luutunsoitosta. Jos onni ei olisi niin puolellani, voisin ihan yhtä hyvin ihailla tarinankertojia kylän torilla. Antiikin aikana polisten keskustoreilla pidetyt puheet ja Homeroksen tarinat olisivat varmasti olleet niitä, joiden parista olisin itseni löytänyt. Alkuperäiskansojen parissa olisin voinut erikoistua kansantarujen muistamiseen. Näitä kaikkia kuvitelmia yhdistää tarinoiden kuulemisen ja kertomisen into, rakkaus haaveiluun ja kuvitteluun. Onhan siis ihan luonnollista, että nykyaikana löydän itseni yhä uudestaan ja uudestaan istumassa aamiaispöydässä kirja kädessä? (Tämä on sinänsä huolestuttavaa, sillä luultavasti joskus vielä myöhästyn unohduttuani ruokapöytään. En osaa enää edes syödä kunnolla tekemättä jotain samanaikaisesti...)

Pahoittelen, että ajatukseni harhailee aina sivukujille: en aina osaa koota niitä sellaisiksi kuin haluaisin, ja useimmiten ne päätyvät ihan eri lopputuloksiin kuin alun perin kuvittelin! Toisaalta se voi olla ihan hyväkin asia, vai kuinka?