Lukemisesta

Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan ja historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kun alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Virginia Woolf (suom. Jaana Kapari-Jatta)

Osan tästä katkelmasta luimme kirjallisuuskurssimme pitämässä aamunavauksessa keväällä, ja se mielestäni tiivistää ajatuksen lukemisesta niin kuin sen itse näen: luemme, jotta saamme olla hetken joku muu ja jossain muualla, ja jotta voimme saavuttaa tämän tavoitteen, joudumme luopumaan niistä odotuksista, joita olemme keränneet ja astumaan tarinaan sisälle ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Jokaisella on tietysti oma syynsä lukea, eikä niistä mikään ole toista huonompi. Itse luen päästäkseni hetkeksi pois todellisuudesta ja kuullakseni toisen ihmisen tarinan, ja se kiehtoo erityisesti silloin, kun se toinen on ihan erilainen kuin minä tai hän elää tyystin erilaisessa maailmassa. Ei sillä, että tässä todellisuudessa olisi jotain vikaa, mutta sen luoja vaikuttaa välillä kovin mielikuvituksettomalta ja tylsältä, jolloin arkeen tarvitsisi omia pieniä lisämausteitaan, jotta siitä saisi mielenkiintoisen.

Mitä voin lukemisesta yleensä teille kertoa? Rakastan vetäviä tarinoita, joissa juoni kulkee ja henkilöt ovat samaistuttavia: tässä asiassa olen samoilla linjoilla Aristoteleen kanssa. Runousoppia kahlatessani olen muodostanut samalla omaa näkemystäni hyvästä tragediasta. Ikävä kyllä rakastan sitä, kuinka toiset joutuvat vaaroihin ja selviytyvät niistä ilman että minun tarvitsee tehdä mitään. Voin vain tarkkailla vierestä ja elää hetkiä heidän kanssaan. Toivon mukaan tarkkailijan asema ei ole osani koko elämäni ajan, sillä jokaisen on lopulta elettävä oma elämänsä. Sitä ei voi tai edes saa seurata vierestä.

Joskus kuvittelen itseni toiseen aikaan ja paikkaan, mikä ei sinänsä ole kummallista. Jos olisinkin syntynyt linnanneidoksi keskiajalla, nauttisin varmasti narrien esityksistä ja luutunsoitosta. Jos onni ei olisi niin puolellani, voisin ihan yhtä hyvin ihailla tarinankertojia kylän torilla. Antiikin aikana polisten keskustoreilla pidetyt puheet ja Homeroksen tarinat olisivat varmasti olleet niitä, joiden parista olisin itseni löytänyt. Alkuperäiskansojen parissa olisin voinut erikoistua kansantarujen muistamiseen. Näitä kaikkia kuvitelmia yhdistää tarinoiden kuulemisen ja kertomisen into, rakkaus haaveiluun ja kuvitteluun. Onhan siis ihan luonnollista, että nykyaikana löydän itseni yhä uudestaan ja uudestaan istumassa aamiaispöydässä kirja kädessä? (Tämä on sinänsä huolestuttavaa, sillä luultavasti joskus vielä myöhästyn unohduttuani ruokapöytään. En osaa enää edes syödä kunnolla tekemättä jotain samanaikaisesti...)

Pahoittelen, että ajatukseni harhailee aina sivukujille: en aina osaa koota niitä sellaisiksi kuin haluaisin, ja useimmiten ne päätyvät ihan eri lopputuloksiin kuin alun perin kuvittelin! Toisaalta se voi olla ihan hyväkin asia, vai kuinka?