Haurasta, kuin lasia

Haruki Murakami

Norwegian Wood

alkuteos 1987, suomeksi 1. kerran 2012
Tammi

Norwegian Wood on upea kirja hauraasta rakkaudesta ja saavuttamattomasta onnesta kahden rikkinäisen ihmisen elämässä. Murakamin kirja on ensimmäisiä japanilaisia ja kaakkois-aasialaisia teoksia, joihin ikinä tartun, ja olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Murakamihan on erittäin kiitelty ja arvostettu kirjailija, eikä suotta!

Kirjassa minä-kertojana toimii Watanabe, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan ja joka päätyy lohduttamaan kuolleen ystävänsä tyttöystävää. Kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä saavat tukea toisiltaan. Ajan kuluessa Watanabe rakastuu Naokoon, joka ei ikinä voi rakastaa ketään muuta kuin Kizukia, kuollutta poikaystäväänsä.

Suomalaisia väitetään usein melankolisiksi ja murheellisiksi ihmisiksi, mutta en muista törmänneeni suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa olisi niin surullinen pohjavire kuin Norwegian Woodissa. Kirjan ankean alun jälkeen toivo ehkä hetkeksi herää, mutta toivolle ei ole sijaa tässä kirjassa. Voi olla, että Naokon kohtalo oli luettavissa jo heti alkumetreiltä. Toisaalta kirjaa lukiessa surumielisyys tuli esiin hyvin kauniilla tavalla ja vain loi siitä entistä koskettavamman. Kirjailija itse ei ainakaan tämän teoksen perusteella vaikuta kovin hilpeältä tyypiltä.

Watanabe ihmisenä vaikuttaa hyvinkin mukavalta, joskin hieman erikoiselta. Kun tarinaa kerrottiin hänen näkökulmastaan, vaikutti poika hyvinkin "normaalilta" huolimatta niistä haavoista, joita elämä oli häneen jättänyt. Kirjailija ei korostanut kovin paljon hänen osaansa tarinassa, vaan vaikutti siltä, että Watanabe olisi ollut vain välikäsi, tahdoton pelinappula, jonka kautta Naokoa tarkkailtiin. Kirjan lopussa tuntui kuin hän olisi itsekin ymmärtänyt tarpeensa parantua henkisesti, kun se toinen puoli, johon tukeutua, oli poissa. Halu auttaa Naokoa piti myös Watanaben koossa.

Midori, Watanaben ystävä, oli kirjan aurinko: pirteä, energinen ja suora, itse elämä. Naokoa taas voisi verrata esimerkiksi kuuhun, joka heijastaa takaisin muiden valoa, mutta on sisältä ontto ja tyhjä. Midorin rakkaus vaikuttaa paljon terveemmältä kuin  Naokon, ja jollain tavalla voisi ajatella, että kirjan tapahtumien pääasiallinen tarkoitus olikin saattaa Midori ja Watanabe yhteen, jotta jälkimmäinen voisi joskus olla kokonainen? Rakkaus Naokoon ja tahto saada tämä parantumaan määritteli pitkälti sitä, millainen pojasta tuli.

Kirjan henkilöistä suosikikseni nousi Reiko, joka oli Naokon huonetoveri parantolassa. Hän on kokenut elämässään kovia eikä luota itseensä, mutta saa nostettua itsensä ylös ja jatkettua elämäänsä. Vanhasta naisesta huokuu sivujen läpi sellainen rauhallisuus, luottavaisuus ja elämänilo, jota kadehdin.

On Norwegian Woodista myös vähän huonoakin sanottavaa. Sen länsimaisuus hieman ärsytti, sillä onhan se kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisessa kulttuuripiirissä, kuin missä itse elämme. Toisaalta kun en itse ole koskaan Japanissa käynyt, on vaikea sanoa, kuinka länsimaistunut maa todella on, ilman että nojaa liikaa omiin stereotypioihinsa. Voi olla, että 1960-luvun lopulla nuoret olivat myös Japanissa suuntautuneet paljonkin eurooppalaiseen arvomaailmaan. Kirjassa oli valtavasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, ja välillä tuntui, että kirjailija halusi varta vasten syöttää niitä lukijoilleen.

Kirjan nimi viittaa Beatlesien samannimiseen kappaleeseen, joka esiintyy kirjassa useasti ja on Naokon lempikappale. Voit kuunnella sen tästä.

Kenelle tällaista kirjaa sitten voi suositella? Jos minulta kysytään, niin ihan kaikille. Käsittelemme Murakamia koulumme opettajien kirjakerhossa muutaman viikon päästä, ja uskon, että Norwegian Wood onnistuu koskettamaan hyvin erilaisia ihmisiä. Japanilaiselle kulttuurille tyypillinen rauhallisuus ja tyyneys, kaiken vääjäämättömyys välittyvät myös tästä kirjasta.

Mitä pidemmälle talvi ehti, sitä kirkkaammiksi Naokon silmät muuttuivat. Kirkkaus ei kuitenkaan kohdistunut mihinkään. Joskus Naoko naulitsi katseensa silmiini ilman mitään selvää syytä ja näytti siltä kuin olisi etsinyt jotain. Minulle tuli siitä jotenkin outo, yksinäinen ja avuton olo.

Mietin, yrittikö Naoko kertoa minulle jotain, mitä hän ei osannut pukea sanoiksi - jotain sellaista mikä ei taipunut puheeksi, jotain mitä hän ei itsekään täysin tavoittanut eikä siksi osannut ilmaista. Hän vain hypisteli hiusssolkeaan, taputteli suupieliään nenäliinalla tai loi minuun merkityksettömän katseen. Aina silloin minun teki mieli rutistaa häntä, mutta en uskaltanut. Pelkäsin loukkaavani häntä. Niinpä ne vain jatkoimme matkaamme Tokion kaduilla ja Naoko yritti etsiä sanoja.

Venäläinen klassikko

Fjodor Dostojevski

Rikos ja rangaistus

alkuteos 1866, suomeksi 1. kerran 2008
Otava (Seven-pokkarit)

Dostojevskin teoksista on kirjoitettu niin paljon, että tuntuu turhalta lisätä määrää turhanpäiväisillä korulauseilla, joissa kuvataan Rikoksen ja rangaistuksen nerokkuutta.

Kirja oli hyvä kyllä, sitä en kiellä. Se oli kuitenkin pitkä ja välillä puuduttava, saman tarinan olisi saanut puoleen sivumäärään ottamalla "turhat" osat kirjasta pois. Koko tapahtumasarja koostuu rikoksesta, sairastumisesta, rikoksen puimisesta ja tunnustamisesta. Ja tähän kaikkeen tarvittiin melkein 700 sivua.

Raskolnikov henkilönä ärsytti minua, sillä hän vaikutti äreältä ja saamattomalta, vähän jopa laiskalta ihmiseltä. Näkemys siitä, että toiset ovat  parempia ihmisiä kuin toiset ja ovat näin enemmän oikeutettuja tekemään rikoksia yleisen hyvän vuoksi on erikoinen ja ehkä antaa näin  Raskolnikoville tehdä rikoksensa. Hyvä kysymys on myös, että katuiko hän tosissaan rikostaan, oliko sen jälkeiset tunnontuskat aitoja ja mistä johtuvia sekä saiko Sonja hänet rakkaudellaan tosiaan "parantumaan" ja kääntymään oikealle tielle. Loppu kirjassa oli ehkä liian onnellinen, tai sitten se vain vaikutti siltä synkähkön kirjan jälkeen.

Lempihahmokseni nousi oma-aloitteinen ja vahva Dunja, joka oikeamielisenä tuki veljeään tämän pahoista teoista huolimatta. Razumihin aikeista ei ainakaan ensin ottanut oikein selvää, mutta henkilönä hänkin oli miellyttävä. Heidän tarinansa toi tarinaan oman mukavan lisämausteensa, sillä synkillä tapahtumilla voi olla myös onnellisia seurauksia.

Koko kerronta rakentui kohtausten varaan, eikä mitään oltu jätetty nopeampitempoisen epäsuoran kerronnan varaan. Yksityiskohtainen kerronta auttoi kyllä pääsemään tarinaan sisälle ja kokemaan tapahtumat yhdessä henkilöiden kanssa. Henkilöiden epämääräiset ja useat nimet sekaantuivat, kun ei oikein tunne venäläistä nimeämislogiikkaa.

On harvinaisen vaikea sanoa, pidinkö Rikoksesta ja rangaistuksesta vai en. Siitä pitäisi pitää, se on maailmankirjallisuuden merkkiteos ja herättänyt keskustelua jo yli vuosisadan ajan. Puuduttava se oli, välillä pitkäveteinenkin, Raskolnikov ei ollut lempihahmojani ja aihe itsessään ei ole niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Toisaalta se herättää monenlaisia kysymyksiä rikoksen ja rangaistuksen ajatuksesta, siitä, mikä on oikein ja väärin ja kenellä tosissaan on oikeus tuomita toinen hänen tekemiensä vääryyksien pohjalta. Ihan kiva kasi puol, voisi sanoa.

Aluksi - tai jo pitkän aikaa - häntä oli askarruttanut muuan kysymys: miksi lähes kaikkien rikosten selvittely ja ratkaiseminen on niin helppoa ja miksi melkein kaikkien rikollisten jäljet paljastuvat niin selvästi? Hän oli vähitellen päätynyt monenlaisiin ja kiinnostaviin johtopäätöksiin. Hänen mielestään tärkeimpänä syynä ei ollut niinkään rikoksen salaamisen käytännöllinen mahdottomuus kuin itse rikollinen: itse rikolliseen, miltei jokaiseen heistä, iskee rikoksen tekohetkellä jonkinlainen tahdon ja käsityskyvyn lamaannus ja ne korvautuvat lapsenomaisen ilmiömäisellä huolettomuudella, ja juuri silloin kun tarvitaan ennen kaikkea mielenmalttia ja varovaisuutta.

Pentukuumetta

Olen jo pitkään haaveillut omasta koirasta, ja viimeisen vuoden olen tosissani alkanut sitä pohtimaan, josko oman karvaturrin saisi viereen. Elämän realiteetit on kuitenkin (valitettavasti) otettava huomioon, joudun odottamaan siihen asti, että olen muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Samoin ajanpuute saattaa juuri nyt nousta ongelmaksi, sillä jos opiskelee, tekee töitä ja harrastaa samanaikaisesti, ei aikaa jää tarpeeksi koiralle. Kun sen kerran ottaa, on aikaakin oltava sen hoitamiseen kunnollisesti. Samalla ehtii kartuttamaan myös kokemusta ja luettavaa kirjallisuutta entisestään...

Koira ei saa olla liian pieni vaan tarpeeksi iso, niin ettei se jää jalkoihin. Koiran pitää olla koiran kokoinen. Sen turkki ei saa olla liian pitkä, kuuma tai takkuuntuva. Liian vilkas koira aiheuttaa hermosärkyä ja liian laiska tai vetelä ei jaksa innostaa. Saa kiintyä yhteen ihmiseen mutta ei saa olla epäluuloinen tai välinpitämätön muillekaan. Kerrostalossa viihtyvä koira ei saa olla kovin meluisa tai valtavan energinen tuholainen. Vaativa asiakas, siis. Olen rajannut vaihtoehdot seuraaviin: lyhytkarvainen collie, novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja lapinporokoira. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Yhden lyhytkarvaisen collien tunnen, ja se yksilö on kyllä todella mukava koira ja uskon sen olevan myös rodulleen tyypillinen yksilö. Harrastusmahdollisuuksia on collieiden kanssa tietääkseni hyvin paljon erilaisia. Novascotiannoutajia kutsutaan usein sairaiksi pienen perinnöllisen vaihtelun vuoksi, mutta omaan silmään kuitenkin mukavannäköinen koira. Tietenkin terveys edellä, koiran pitämisestä menee ilo jos koira on sairas eikä pysty elämään täysipainoisesti. Erilaisia vesikoiria tiedän muutamankin ja ovat kyllä vakuuttaneet, turkki on vain huvittavan näköinen. Toisaalta jokin näisää on, joka ei nappaa. Olisiko luonne tai ei-niin vilkas luonne? Lapinporokoira on listan hännänhuippuna, ja mietityttää luonteensa vuoksi. Kaupungissa paimenvietti ei ole suotavaa, mutta toki näissäkin on erilaisia linjoja ja suuntauksia. Luonne voi olla tietääkseni hieman dominoiva, mikä ei tietenkään ensimmäistä omaa koiraa hankkivalle ole hyvä juttu.



Pahoittelen, omia kuvia aiheesta ei ole! Kuva: http://www.tunturisusi.com/koiralinkit/collielyhyt.html

Kuva: http://www.kskk.net/vuodenkoirat/vuodenkoirat2009.htm

Perheellämme oli monta vuotta sitten pieni sekarotuinen (maltan)koira, silloisen äitipuoleni mukanaan tuoma valkoinen otus. Suloinen kyllä, mutta ei oma. Periaatteessa siis tiedän mitä koiran pitäminen pitää sisällään. Kirjallisuutta on enemmän kuin tarpeeksi ja sitä on tullut myös luettua. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin käytännön kokemus, mutta auttaa eteenpäin.

Koiran kanssa mahdollisia harrastuksia on tietenkin useita ja ne omimmat riippuvat varmasti koiran luonteesta ja rodusta. Erilaiset tottelevaisuusjutut olisi ihan ykkösjuttu, ja agility kuulostaa tosi hauskalta, vähän kuin esteratsastukselta. Tällaisia ehtii tietenkin ajattelemaan sitten myöhemmin, mutta haaveilulle ei mahda mitään... Tietenkin on opiskelijana ajateltava rahaakin, sillä ainakaan rotukoiraa ei hankita ihan tuosta vain. Uskon kuitenkin, että kun motivaatiota löytyy, löytyy myös säästöistä palanen unelmien toteuttamiseen.

Millainen koira minulle sopisi?

Heikkoja heijastuksia todellisuudesta

Bruno Schulz

Kanelipuodit ja muita kertomuksia

kertomukset vuosilta 1934-1939
kustantaja Basam Books Oy

"Kanelipuodit" edustaa minulle saavuttamatonta päämäärää: osa siitä on tämän vuoden Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoemateriaalia ja siksi lukulistallani. Ikävä kyllä joudun myöntämään, että tahrasin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan puhtauden ja tein siihen merkintöjä, mutta tämä annettakoon anteeksi kun siihen kerran oli pakottava tarve.

Jos olisin itse saanut päättää, en olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan: kerronta on koukeroista ja välillä vailla logiikkaa, juonta ei oikeastaan ole omituiset sivistyssanat vaikeuttavat lukemista. Rakastamastani johdonmukaisesta tarinasta ja monipuolisesta maailmasta ei ollut tietoakaan, vaan koko kirja tuntui rakentuvan sen löyhän oletuksen varaan, että lukija pysyy mukana kirjailijan järjenjuoksussa ja tavoittaa tekstissä piilevät merkitykset. Toivon mukaan tarina ja kirjan kerronta aukeavat paremmin toisella lukukerralla, sillä lyhyen hengähdystauon jälkeen tartun siihen uudelleen.

Jos ymmärsin oikein, kertomukset ovat kuin episodeja ja niiden yhteinen tekijä on kertoja, Jozef-niminen poika. Hänen isänsä mielenlaatu on jollakin tavalla järkkynyt tai sitten kaikki, mitä hänelle tapahtuu, on kirjan maailmassa ihan ok ja ymmärrettävää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Prahaan, mutta eivät sellaiseen, jonka me tunnemme, vaan oikuttelevaan ja koko ajan muotoaan muuttamaan kaupunkiin, kuin elävään ja ajattelevaan olentoon.

Takakansitekstien perusteella kirjailija on kotimaassaan Puolassa erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija, jonka tekstien kääntämistä on pidetty erityisen haasteellisena, sillä sekä kielen monipuolisuuden että kertomusten sisimmän ajatuksen on täytynyt välittyä käännökseen. Muihin maagista realismia edustaviin teoksiin, jotka olen lukenut, verrattuna Kanelipuodit kääntää koko maailman ihan uuteen uskoon. Aivan kuin pohjana ei olisikaan realistinen maailma vaan joku toinen, sellainen, jossa kaikki on muuttuvaa ja arvaamatonta ja johon ammennetaan pieniä heijastuksia todellisesta maailmasta.

Omasta tahdostani en olisi kirjaan tarttunut, mutta sen luettuani olen iloinen, että tein sen. Kanelipuodit avasi uusia ovia vaikeaselkoisen kerronnan ja kertomuksen ymmärtämiseen ja auttoi minua pääsemään ainakin osittain irti pakkomielteestäni ymmärtää ja selittää kaikki lukemani ja kokemani. Se auttoi heittäytymään tarinan kuljetettavaksi, leijumaan sen pehmeillä aalloilla. Se toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden.

Erityisesti kirjasta jäi mieleen eräs kohta, jossa puhuttiin unelmien saavuttamisesta. Aiheesta kirjoitin myös postauksen, joka löytyy alempaa. Lainaus kuuluu näin:

"Nämä kaukaiset unelmat eivät nyt palaa mieleen aiheetta. Ei voi olla ajattelematta, että yksikään unelma, olkoonkin absurdi ja epälooginen, ei ole kaikkeuden kannalta turha. Unelmaan sisältyy jokin todellisuuden nälkä, jokin vaatimus, joka sitoo todellisuutta, kasvaa huomaamatta saatavaksi ja postulaatiksi, velkakirjaksi, jolle vaaditaan katetta."

Kuin lämmin syli

Christopher Paolini

Perillinen

eli Sielujen holvi

2012
Tammi

Tästä postauksesta innostuneena koin tarvetta palata tuttuun ja turvalliseen maailmaan vielä kerran, sillä lähiaikoina luetut kirjat eivät ole tyydyttäneet kasvavaa lukunälkääni tarpeeksi ja halusin niin sanotusti helppoa luettavaa, ennen kuin palaisin takaisin "vaikeampaan" tai tulkinnanvaraisempaan kirjallisuuteen. Perillinen on Perillinen-sarjan viimeinen osa, jonka olin lukenut ainoastaan kerran sen ilmestymisen jälkeen.

Näin vanhempana ja kriittisempänä lukijana huomasin enemmän outoja käännöksiä kielessä kuin aiemmin, mikä hieman häiritsi. Esimerkiksi aiemmissa sarjan osissa sanat ratsastaja tai lohikäärmeratsastaja olivat kirjoitettuna pienellä alkukirjaimella, kun taas viimeisessä osassa ne olivat isolla. Kirjoja, joista on jo ehtinyt muodostua suosikkeja, katsoo kuitenkin ehkä turhan ruusunpunaisin silmälasein, mikä vaikutti myös tämän kirjan lukukokemukseen.

Tuttu tarina muuttuu viimeisessä kirjassa entistä verisemmäksi, kun lopullinen taistelu pahaa hallitsija Galbatorixia vastaan lähestyy. Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira ovat pahasti alakynnessä kuningasta ja hänen vallassaan olevaa Eragonin velipuoli Murtaghia ja lohikäärme Thornia vastaan, ja kapinallisten vardeneiden on löydettävä keino heidän voittamisekseen. Tarina on enemmän täynnä miekalla kalistelua kuin sarjan ensimmäiset osat ja tunnelma on lohduttomampi ja epätoivoisempi. Eragonin, Saphiran, Aryan ja Rorarin kekseliäisyys ovat kuitenkin aina vailla vertaa. Kunnioitukseni Nasuadaa ja hänen luonteenlaatuaan kohtaan kasvoivat tarinan uusintakierroksen jälkeen entisestään, kun ymmärtää paremmin hänen kokemansa kivun ja tuskan.

Postauksessa, jossa kerroin blogin nimen taustoja, puhuin siitä, kuinka pidän nimiä suuressa arvossa. Tämän kirjan henkilöiden nimeäminen on mielestäni erittäin onnistunut, lukuunottamatta Orikin ja Orrinin nimien sekaantumista nopeasti lukiessa. Myös muinainen kieli kiehtoo varsinkin sen skandinaavisten juurien vuoksi, ja joskus nuorempana aloitin muinaisen kielen sanakirjan kokoamisen kaikkien neljän kirjan sanastojen pohjalta. Valitettavasti työ jäi kesken. Ajatus ihmisen todellisen nimen olemassaolosta on hieno oivallus, sillä jos pystyy kokoamaan muutamaan lauseeseen sen, mitä todella on, on päässyt alkuun polulla, joka johtaa oman olemuksen täydelliseen tuntemiseen. Ja tieto on valtaa.

Tämän kirjan lukeminen sai aikaan juuri sen, mitä toivoinkin: se poisti ajatukseni huonoista kirjoista ja kahmaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. En ole voinut pitkään aikaan kuvitellakaan lukevani yötä myöten niitä kirjoja, joita olen lähiaikoina lukenut, mutta Perillinen teki poikkeuksen siihenkin asiaan. Kun tietää, mitä kirjassa tapahtuu, lukemista voi rytmittää paremmin niin, että joko jättää huippukohdat seuraavalla päivälle tai ahmii ne samalta istumalta!

"Saphira iski kyntensä kattotiiliin ettei liukuisi kattoa pitkin alas kadulle. Sitten hän kohotti päätään ja karjui niin kovaa kuin pystyi uhmaten koko maailmaa ja kaikkea mitä se piti sisällään.

Mustan-lepinkäisen-piikki-luolan viereisen rakennuksen tornissa kumahteli kello. Sen ääni ärsytti Saphiraa, joten hän käänsi kaulaansa ja syöksi sinikeltaisen lieskan sitä kohti. Torni ei syttynyt tuleen, sillä se oli kiveä, mutta kelloa kannattelevat hirret ja köysi syttyivät, eikä kestänyt kuin muutaman sekunnin, kun kello rysähti alas tornin sisuksiin.

Se riemastutti Saphiraa, samoin kuin ne kaksijalkaiset pyöreäkorvaiset, jotka pinkaisivat kiljuen karkuun. Olihan hän sentään lohikäärme. Oli aivan oikein, että häntä pelättiin.

Yksi kaksijalkaisista pysähtyi mustan-lepinkäisen-piikki-luolan edessä olevan aukion reunalle, ja Saphira kuuli sen huutavan loitsua häntä kohti äänellä, joka oli kuin pelästyneen pikkulinnun vikinää. Mikä loitsu sitten olikin, niin Eragonin suojaukset torjuivat sen - ainakin Saphira oletti niin, sillä hän ei huomannut olossaan mitään eroa ja maailma hänen ympärillään tuntui pysyvän ennallaan.

Eragon-hahmoinen susihaltia tappoi maagin Saphiran puolesta. Saphira tunsi, miten Blödhgarm tarrasi kiinni loitsijan mieleen ja sai kaksijalkaisen pyöreäkorvan ajatukset alistetuksi valtaansa, minkä jälkeen Blödhgarm lausui yhden ainoan sanan muinaisella-haltia-magia-kielellä saaden kaksijalkaisen pyöreäkorvan kaatumaan maahan veri suusta valuen."

Kirjoja, jotka jättivät jäljen 3/3

Tässä sarjassa olen esitellyt kirjoja, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Edelliset osat löydät tästä ja tästä. Postaussarjan viimeisenä mainitsen kirjat, jotka ovat vanhemmalla iällä kohonneet osaksi suosikkilistaani. Jako on sinänsä karkea, sillä esimerkiksi Runotytöt olen lukenut myös lapsena ja edellisen postauksen fantasiakirjat ovat edelleen suosikkejani, mutta tähän olen koonnut aikuisemmalle lukijakunnalle suunnattuja kirjoja.

Kirjat, jotka viime vuosina ovat tehneet vaikutuksen

Runotyttö-sarja (L.M. Montgomery)
eli kirjat Pieni runotyttö, Runotyttö etsii tähteään ja Runotyttö maineen polulla. Toisille Anna-sarja on rakkaampi, mutta Uuden Kuun Emilian suloisuus ja haaveileva luonne istuvat omaan persoonaani paremmin. Emilia sai minut kirjoittamaan ja unelmoimaan sekä takuuvarmasti aina itkemään.

Linnanneidon lokikirja (Dodie Smith)
Ihana, ihana kirja! Lempeää huumoria ja rönsyileviä, hölmöjä rakkaustarinoita, mitä muuta voi kirjalta toivoakaan. Tämä vei mukanaan saman tien. Tietty parodiamaisuus perinteisiä romantiikan ajan merkkiteoksia, kuten Austenia ja Bronten sisaruksia kohtaan tekee lokikirjasta entistä hupaisamman. Kahden sydänsuruja potevan, linnan raunioissa asuvan neidon toilailuja on aina yhtä mukava lukea ja Smithin tapa kirjoittaa on ilmiömäinen.

Kotiopettajattaren romaani (Emily Bronte)
Ajaton klassikko ja varmasti erittäin monen suosikki. Jane Eyreen pääsin tutustumaan äidinkielen viidennellä kurssilla, kun valittavana oli läjäpäin kirjoja, jotka jo olivat lukulistallani. Humiseva harju ja Ylpeys ja ennakkoluulo kalpenevat tämän rinnalla, vaikka ei ihania teoksia voikaan laittaa tärkeysjärjestykseen. Ikuinen rakkaustarina on aina yhtä kaunis ja koskettava.

Kymmenen onnen Anna (Paula Havaste)
Tämä voi olla osalle hieman tuntemattomampi kirja. Tarina on yksinkertainen mutta kauniisti kirjoitettu, lämminhenkinen tarina vaatimattomasta maaseudun Annasta, jolla ei ole naimakaupoissa onnea mutta joka löytää kuitenkin elämästään luvatut kymmenen aihetta onneen. Tämä kirja tuo toivon pilkahduksen mihin tahansa ja sai minut rakastamaan historiallisia romaaneja. Saman kirjailijan vastaavia kirjoja on useampiakin, mutta "Anna" osui kohdalleni ensimmäisenä. Havasteen Tuulen vihat on ehdottomasti lukulistallani.

Henkien talo
Tämä kirja on uusin tulokas suosikkilistallani, sillä luin Henkien talon vasta noin puoli vuotta sitten kirjallisuuskurssillamme, jossa se edusti latinalaisen Amerikan maagista realismia. Rakastuin välittömästi, ja voi olla että asiaa auttoi se, että kirja on myös yhden lempiopettajani suosikkikirjoja.
Sukusaagat eivät ole aiemmin saaneet minua innostumaan, mutta maagisten elementtiensä vuoksi tämä innosti lukemaan eteenpäin ja sai lopulta kiedottua minut lopullisesti pauloihinsa. Kun Etelä-Amerikan historiaa ei kovin tarkasti tunne, oli itselleni ainakin järkytys huomata kuinka samanlainen se on verrattuna esimerkiksi Afrikan historiaan ja kuinka sielläkin on käyty paljon sotia. Myös Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on maagisen realismin merkkiteos ja lukemisen arvoinen, mutta omaan makuuni hieman pitkäveteinen ja sekava.

Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?

Kirjoja, jotka jättivät jäljen 2/3

Tässä sarjassa olen esitellyt kirjoja, jotka ovat olleet minulle rakkaita kautta aikojen. Edellisen osan löydät täältä. Tässä osassa mainitsen fantasia-aiheiset kirjasarjat, jotka ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Vaikka en ulkoisesti ole ehkä näyttänyt scifi-fanaatikolta, olen pääni sisällä kuvitellut kaikki kirjojen tapahtumat yhä uudelleen ja uudelleen. Sekä isäni mökillä Savossa että isäpuoleni vanhempien kesäpaikalla Turun saaristossa viettäminäni kesinä olen seikkaillut metsissä niin omieni kuin kirjojenkin tarinoiden siivittämänä. Puukeppi sai kelvata miekasta, puun juurelle rakensin taloni, keppihevosen kanssa juoksin vihollisiani karkuun ja kaatunut puu toimitti lohikäärmeen virkaa.

Kaikkein rakkaimmat fantasiakirjani

Taru Sormusten herrasta -trilogia (J. R. R. Tolkien)
eli kirjat Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Niputetaan tähän samaan settiin myös saman kirjailijan Hobitti. Näitä kirjoja ei oikeastaan ole tarvetta perustella lainkaan: syvään juurtunut paikka sydämessäni on omistettu tälle huikealle tarinalle, joka loppuu aina liian aikaisin.  Kun olen surullisella tuulella, palaan aina tämän rakkaan pariin ja lohduttaudun tuttuun seikkailuun. "TSH" eli Atshii oli Pottereiden ohella ensimmäisiä paksuja kirjoja, joita ala-asteella luin, ja haltioiduin tunteesta, ettei kirja ikinä lopu. Juoni ei ole tylsä, ei ikävä, ei pitkästyttävä, minulla ei yksinkertaisesti ole mitään ikävää sanottavaa näistä kirjoista. Suosikkihenkilöitäni ovat uskollinen Sam, iki-ihana Gandalf ja tietysti Aragorn, josta sivujen läpikin huokuu arvokkuus, uskollisuus ja ritarimaisuus: siis kaikki hyvän miehen ominaisuudet! Hallavaharja on varmasti jokaisen ratsastajatytön päiväuni. Jos voisin joskus saada mahdollisuuden vierailla jossakin kuvitellussa maailmassa, löytäisin itseni luultavasti Rivendellistä istumassa ja laulamassa surullisten ja lumoavien haltioiden seurassa. Lähiaikoina törmäätte luultavasti blogissa ainoastaan Tolkien-aiheiseen postaukseen.
Elokuvat eivät ikimaailmassa yllä samalle tasolle kuin kirjat, mutta tässä tapauksessa on annettava elokuvien tekijöille arvostusta hienosti toteutetuista kuvauspaikoista, lavasteista ja puvustuksesta. Tietysti Tom Bombadilin hylkääminen harmittaa mutta ehkä on annettava se anteeksi, kun kyseessä on kuitenkin muutama tuhat sivua esitettynä muutaman tunnin aikana. Elokuvista lisää toisessa postauksessa.

Perillinen-sarja (Christopher Paolini)
eli kirjat Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen. Nämä ovat olleet suosikkejani aina ensimmäisestä lukukerrasta lähtien. Brisingr oli ensimmäinen kirja, jonka ostin itse omilla rahoillani, eikä suinkaan viimeinen. Ylipäänsä sarjoissa pidän tarinan laajuudesta ja kiireettömyyden tunteesta, kun kirjailijalla ei ole kiire saattaa tarinaa tietyssä vaiheessa loppuun. Juuri tämä sarja murskasi sydämeni lohikäärmeiden ja haltioiden vuoksi. Aitoa ja puhdasta fantasiaa ilman hitustakaan todellisesta arkisesta maailmasta!
Perillisessä innostuin aina Paolinin luomasta hienosta ajatuksesta, siitä, kuinka ihmisen ja jonkin toisen olennon, tässä tapauksessa lohikäärmeen, välillä on mahdollista olla niin tiivis ja rakastava suhde, että toista ilman ei voi elää, ja yhteistyö on saumatonta kun toinen on mieleltään täysin kaltaisesi. Arvostin aina sitä, kuinka Eragonin oma kehitys maalaispojasta aidoksi lohikäärmeratsastajaksi ja kapinan keulakuvaksi oli toteutettu hienosti erilaisten haasteiden kautta läpi koko sarjan. Kirjat vain paranevat loppua kohden, mikä on suuri saavutus miltä tahansa sarjalta. Tässä auttaa tietysti se, että sarja on varmasti suunniteltu huolellisesti alusta loppuun ennen kirjojen julkaisua, jolloin joskus tavattuja kömmähdyksiä ja epäloogisuuksia ei ole. Suosikkihahmoikseni ovat nousseet ylpeä ja viisas Arya, mestari Oromis sekä itse Saphira, Eragonin lohikäärme, joka on rotunsa viimeinen naispuolinen edustaja ja jolla on viisautta tehdä oikeita ratkaisuja.

Perillinen-sarja on myös ensimmäinen ja viimeinen sarja, johon olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan fanfictionia. Tarina jäi mielestäni inhottavalla tavalla kesken, vaikka ymmärrän kyllä kirjailijan tekemän vääjäämättömän ratkaisun Eragonin kohtalosta.

Harry Potter -sarja (J. K. Rowling)
No, kyllä te tiedätte mitkä kirjat. Mestarin taidonnäyte upeasta juonenpunonnasta, joka kestää selkeänä läpi seitsemän kirjan. Ihmettelen edelleen, kuinka näin monimutkaisen ja täydellisen tarinan luominen on edes mahdollista. Tämäkään sarja ei ikinä loppunut - paitsi sinä surullisena päivänä kun viimeinenkin elokuva oli ilmestynyt ja todettiin, että koko lapsuus- ja nuoruusajan jännitys oli vihdoin ohi. Kuinka surullista: uusia ei enää tulisi. Onneksi vanhoihin tuttuihin kirjoihin voi aina palata.
Tässä sarjassa suosikkini on näsäviisas Hermione, jonka vuoksi ensimmäisellä värjäyskerrallani seitsemännellä luokalla värjäsin hiukseni punertaviksi, jotta olisin saavuttanut edes rahtusen hänen loputtomasta ahkeruudestaan ja viisaudestaan. Sirius Musta sai aina sympatiani ja itkin katkeria kyyneliä hänen vuokseen. Remus Lupin on tuki ja turva Harryn lisäksi myös minulle. Dobbyn sekä Hiinokan olisin halunnut tavata.
Harry Potterin fimatisointiin petyin varsinkin loppupäässä, sillä kirjojen tunnelma kadotettiin täysin ja tarinaa muokattiin varsinkin neljännessä ja viimeisessä elokuvassa aivan liikaa elokuvamuotoon ja kaupalliseen tarkoitukseen sopiviksi. Olihan se tietenkin hienoa nähdä omien suosikkihahmojensa jonkinlainen ruumiillistuma, mutta omissa kuvitelmissa kaikki kävi vain niin toisin kuin valkokankaalla...

Nuorempana luin myös Naomi Novikin kirjan Kuninkaan lohikäärme sekä kirjan jatko-osan Jadevaltaistuin. Taisteluja, kunniaa, lohikäärmeitä, laivoja... Mitä muuta voi hyvältä kirjalta vaatiakaan! Historialliset romaanit ovat aina kiinnostavia, varsinkin kun niissä korvataan tavalliset ilmavoimat ajattelevilla ja tuntevilla hirmuliskoilla. Upeasti kirjoitettu kirja loistavine henkilöhahmoineen, yksi suosikeistani myös.

Nälkäpeli-trilogian ja Twilight-sarjan olen molemmat lukenut, mutta en innostunut kummastakaan niin kuin edellisistä. Nälkäpelissä sen raakuus ja koko yhteiskuntamalli kauhistuttivat ja Houkutuksessa siirappimainen ja epäaito henkilörakenne kyllästyttivät. Sääli, sillä Jacob Blackissa on ollut ainesta suosikkihahmojen listalle!

Lähiaikoina tutustuin myös uudempaan fantasiakirjatuotantoon Maria Turtschaninoffin Fnlandia Junior -voittaja Maresin muodossa. Se oli positiivinen yllätys, sillä kuvittelin perinteisen fantasiakirjallisuuden hukkuneen pelien, scifin ja muun kirjallisuuden tulvaan. Vaikka se oli suunnattu lapsille, koin silti välähdyksen siitä ihanasta tarinaan heittäytymisen tunteesta kuin silloin joskus ennen kuin kasvoin muka aikuiseksi.

Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?

Kirjoja, jotka jättivät jäljen 1/3

Hassua, että vasta nyt saan aikaan ensimmäisen oikeasti kirja-aiheisen tekstin, vaikka blogi on ollut pystyssä jo viikon päivät. Tässä se nyt kuitenkin on.

Kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet minuun vahvasti, on monia. Näistä suurin osa on sellaisia, jotka olen lukenut nuorena ja jotka sen vuoksi ovat saaneet erityisaseman, lapsena kun haltioituu myös huonommasta tekstistä ja epäloogisesta tarinasta. Toisaalta niihin vanhemmalla iällä palattuani olen pitänyt kaikista lähes yhtä paljon kuin ensimmäisilläkin lukukerroilla.

Näitä kaikkia kirjoja, jotka tähän olen valinnut vaikuttavammiksi, yhdistää tietyt seikat. Ne kaikki on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä, kieli on kaunista ja sujuvaa: muunlaista en enää jaksaisi lukeakaan. Kaikissa näissä on hyvä ja looginen, loppuun asti suunniteltu tarina. Maailma on fiktiivinen ja jollain tavalla maaginen, erilainen kuin tavallinen arkipäiväinen elämä. Henkilöt ovat syviä ja psykologisesti uskottavia, eivät täydellisiä ihmeolentoja. Näistä aineksista syntyy hyvä kertomus, jonka muistaa vielä pitkään.

Jaoin postauksen kolmeen osaan, sillä hyviä hyviä kirjoja on niin paljon, että ne eivät yhteen mahdu. Tässä ensimmäisessä osassa esittelen kirjoja, joita olen lukenut lapsena ja jotka muistan yhä hyvinä lukukokemuksina.

Lapsuuteni tärkeimmät kirjat

Virta vie viidakkoon (Eva Ibbotson)
Tämä on kirja, jonka olen lukenut hyvin nuorena ja jonka ostin koulumme kirjakirpputorilta muutama vuosi sitten. Tarina on yksinkertainen ja lapsenomainen, orpotyttö Maia muuttaa Amazonin viidakkoon sukulaistensa luokse. Heitä kiinnostaa vain tytön rahat ja ovat siksi ilkeitä hänelle, mutta hyväsydäminen ja nokkela tyttö ystävystyy "villissä ja vaarallisessa" metsässä asuvan pojan kanssa, mikä muuttaa heidän molempien elämän suunnan.
Ibbotsonin kirja ei sisänsä ole kovin ihmeellinen, mutta ihanaa tuttua tyttökirjamaisuutta se sisältää. Romanttisesti kirjoitetut kohtaukset eksoottisessa ympäristössä lumosivat ainakin tämän nuoren lukijan monia vuosia sitten. Myös saman kirjailijan Kazanin tähti vaikutti nuorempana mutta tuskin enää on lukemisen arvoinen.

Pieni talo preerialla (Laura Ingalls Wilder)
Omaelämänkerrallinen tarina perheestä, joka muuttaa pois suuresta metsästä avarille maille ja pystyttää sinne kotinsa. Lapsena aina yhtä jännittävä ja täysin realistisesti kuvattu, vanhemmalla iällä aina yhtä nostalginen ja koskettava. Onneksi vanhempani joskus ostivat tämän minulle. Muut sarjan kirjat eivät ainakaan omasta mielestäni vedä tälle tunnetuimmalle teokselle vertoja, vaikka hienoja kirjoja kyllä ovat. Voi olla, että Pienestä talosta preerialla tuli itselleni liian tärkeä ennen kuin sain käsiini sarjan muut teokset, mene ja tiedä.

Ronja Ryövärintytär (Astrid Lindgren)
Ala-asteen ikäisen minäni pettämätön suosikki, iki-ihana klassikko. Rakastin valtavasti kertomuksen miljöötä ja Ronjan tapaa katsoa maailmaa. Rohkeus oli aina se jota itse kaipasin, ja Ronja oli täydellinen esikuva minulle. En koskaan oikeassa iässä tarttunut Veljeni, Leijonamieleen, mutta ruotsinkurssilla sain käsiini Bröderna, Lejonhjärtan käsiini ja totesin, että olisin varmasti rakastanut sitä, jos olisin lukenut sen oikeassa iässä.

Saariston lapset (Astrid Lindgren)
Kaikkien aikojen kesäsuosikki... Se raikas meri-ilman tuulahdus, lokkien kirkuna ja nauru, joka pulppuaa kirjasta ulos jo ennen kuin sen avaakaan, on uskomatonta. Tarina ei ole ihmeellinen, mutta henkilöt ja tunnelma, joka koko kirjassa on, on upea. Sellainen isä kuin Melker sekä Pampula-tyttösen ja Laivurin suhde olivat jotain, mistä aina haaveilin.

Myös Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki oli suosikkini aiemmin, mutta en valitettavasti enää muista siitä juurikaan.

Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?

Mikä tässä maailmassa mättää

Monikin asia. En voisi koskaan olla poliitikko, sillä näen maailmassa niin monia väärin menneitä ja pahoja asioita, että murentuisin niiden alle, jos olisin nimenomaan se, jonka pitäisi ne kaikki korjata. Onnekseni olen "vain" se, jolla on valta vaikuttaa niihin, jotka päättävät asioista. Vaaleissa äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, sillä kuinka muuten voimme tässä maailmassa varmistaa, että oma mielipiteemme saa kannatusta myös yleisesti?

En tiedä paljon päivän polttavista aiheista, mutta voin silti ehdokasta etsiessäni painottaa niitä asioita, joita itse pidän tärkeinä. En ole valinnut puoluetta valmiiksi, sillä haluan olla avoin kaikille mahdollisuuksille. Tosin on puolueellakin väliä, sillä ei puolueensa linjasta suuresti poikkeava poliitikko voi tehdä eduskunnassa päätöksiä vain oman mielipiteensä mukaan. Toivon, että löytämäni ehdokas on nainen ja suhteellisen nuori, sillä nämä molemmat ovat harvinaisia verrattuna vanhoihin miehiin, jotka nyt ovat päättämässä meidän kaikkien yhteisistä asioista. Nuoria on eduskunnassa oltava pitämässä nuorten puolia.

Mitkä sitten ovat asioita, jotka on korjattava tässä vajaassa ja epätäydellisessä maailmassa? Jos olisin jonkin sortin jumala tai edes Suomen presidentti, korjaisin ainakin seuraavat neljä asiaa oikealle tolalle.

Yhdenvertaisuus.
En millään pysty näkemään syytä sille, miksi joku toinen olisi parempi tai arvokkaampi kuin joku toinen. Vaikka se "huonompi" osapuoli olisikin esimerkiksi vammainen, nainen, musta tai muslimi. Kaikki samanlaisia, kaikki samanarvoisia. Samalla tavoin tulisi Suomen kaltaisen hyvinvointivaltion huolehtia myös siitä, että nykyiset kehitysmaat saavat samanlaiset mahdollisuudet kehittyä kuin olemme itse saaneet. Suurimmalla osalla Afrikan maista köyhyys johtuu kuivasta maaperästä ja siitä, että monikansalliset länsimaiset yritykset polkevat niitä jalkoihinsa. Miksi? Koska ne haluavat itse säilyttää monopoliasemansa maailmanmarkkinoilla. Tämä taas heikentää maapallon ilmaston tilaa entisestään, kun köyhyyden kierre jatkuu ja väestönkasvu on valtaisaa eteläisessä Afrikassa.

Pakolaispolitiikka on vaikea asia. Itse kallistun sille kannalle, että on parempi auttaa pakolaisia lähtömaassaan kunnolla, jolloin syy lähteä poistuu. Ne henkilöt taas, jotka kokevat tulevansa uhatuiksi valtion tai äärijärjestöjen toimesta ovat oikeutettuja saamaan suojelua muista maista. Ne, jotka ovat innokkaita oikeasti työskentelemään vastaanottajamaassa ja sopeutumaan sen kulttuuriin ja kieliolosuhteisiin.

Ympäristö.
Ammennamme energiaa ympäröivästä luonnostamme ja kaikenlaisesta ympäristöstä omaan arkipäiväämme. Juuri siksi sitä on suojeltava: jotta kaikki jaksaisimme paremmin. Oikeastaan olemme sen ympäristölle velkaa, kun ihmiskunta on sitä niin kauan alistanut valtaansa ja käyttänyt hyödykseen huolehtimatta luonnollisesta uudistumisesta. Fossiilisten polttoaineiden käyttö on saatava loppumaan ja globaalisti on luotava pitäviä sopimuksia jotka sitovat kaikkien suurten teollisuusmaiden päättäjät huolehtimaan ympäristöasioista. Helpommin sanottu kuin tehty, ymmärrän kyllä. Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset esim. ydinenergian ja vesivoiman käyttöönottoon.

Työ.
Mitään ei ole ilman töitä, sillä se on asia jonka varaan koko yhteiskuntamme on rakennettu. Kaikki eivät voi olla työttömiä ja elää yhteiskunnan verorahoilla. Älä käsitä väärin, tiedän, että osa aikuisistakaan ei pysty huolehtimaan omista tarpeistaan ja työskentelemään kokopäiväisesti. Mutta kaikki eivät voi laskea valtion avun varaan, sillä huoltosuhteen on pysyttävä järjellisenä. Koulutus on perusta hyvälle työskentelymotivaatiolle ja ammattitaidolle, ja sitä on kehitettävä. Ne jotka nyt koulutetaan leikin varjolla, perustiedoilla, ammattiin tai akateemisesti, ovat niitä, jotka rakentavat huomista Suomea.

Turvallisuus.
Pelko on pahin vihollisemme, on ajatus jonka Remus Lupin iskosti Harry Potterin päähän kun tämä taisteli ankeuttajia vastaan. Jos pelkäämme, emme tee viisaita päätöksiä. Pelkoa, uhkaa ja vaaratilanteita aiheuttavat ympäristössä tapahtuvien hasardien lisäksi eniten toiset ihmiset. Emme voi toimia yhteistyössä jos koemme epäluuloa toista kohtaan. Voimme olla onnellisia siitä, että olemme syntyneet vapaaseen Suomeen rauhan aikana: kaikki tässä maailmassa elävät eivät ole. Toivon mukaan päättäjät osaavat ratkaista kriisit niin, että rauhan aika jatkuu vielä pitkään.

Näistä aineksista voitaisiin koota kaikille tasapuolinen ja hyvä huominen. Mutta onko se lainkaan mahdollista? Voidaanko näistä aineksista luoda hyvä huominen? "Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä," totesi Mahatma Gandhi, Intian kuuluisin ihmisoikeusaktivisti ja viisas mies. "Sivustakatsojat eivät muuta maailmaa," on joku toinen viisas sanonut. Muutoksia ei tapahdu kotona istumalla, vaan ongelmille on tehtävä jotain.

I have a dream...

Jokaisella on - tai pitäisi olla - jonkinlaisia haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä ja unelmia. Ilman niitä arki on harmaata ja tylsää ilman lopullista päämäärää. Itse pidän siitä, että asioille asetetaan aina tavoitteet ja kunnolliset suunnitelmat, jotta voidaan olla varmoja, että tiedetään suunta, jota kohti pyritään.

Koulujutuissa olen lukioaikanani asettanut itselleni ehkä liian pieniä tavoitteita, vaikka se pieni ääni pääni sisällä on sanonut, että voisin pystyä parempaankin. Pessimisti ei kuitenkaan pety, ja olen saanut iloisesti yllättyä saavuttamistani tuloksista. Lukiessani viime syksynä uskonnon ylioppilaskirjoituksiin en tiennyt ollenkaan omaa tasoani suhteessa muihin kirjoittaviin, sillä meitä oli koulussamme vain kolme. Ehkä siksi työskentelinkin niin ahkerasti. Toisaalta tänä keväänä oma jaksaminen oli koetuksella edelliskertaa enemmän ja muutamassa aineessa saavutin "vain" oman, normaalin tasoni. Missä olisimme ilman tavoitteita ja päämäärää? Kuinka silloin voi saavuttaa mitään?

Pääsykokeisiin lukemisessa olen yrittänyt saada itseeni samanlaisen flow-tilan kuin aiemminkin suurten lukuponnistusten edellä. Tällä kertaa se ei vain tunnu onnistuvan samalla lailla luontevasti. Syy voi olla siinä, etten oikein tiedä, kuinka tulisi lukea: aineisto on aivan erityyppistä ja paljon haastavampaa kuin aiemmin, jolloin omaa lukutekniikkaa on muokattava uuteen yhteyteen sopivaksi. Kuitenkin tavoitteena on sisäänpääsy, jolloin myös oma motivaatio lukea on parempi. Juuri nyt unelmoin nimenomaan siitä että olen koulussa sisällä ensi syksynä, jolloin pyrin saavuttamaan jokaiselle päivälle asettamani tavoitteet.

minä ja Mette estekisoissa, c) Hanna Mäntynen

Ratsastuksellisesti olen asettanut itselleni tavoitteita aina. Alkeiskurssilla kirjoittamastani vihosta löysin neljän vuoden tavoitteet: Hypätä oikea esterata, saada hoitohevonen. Pieniä juttuja, mutta silloin niin valtavan suuria. Nykyään viiden vuoden suunnitelmassani tavoitteet ja haaveet ovat enemmän kisaamiseen painottuvia. Kisaan rehellisesti omaksi huvikseni ja kehittyäkseni paremmaksi ratsastajaksi, ja haluaisin viidessä vuodessa saavuttaa vähintään helpon A:n tason ja esteillä 90cm. Miksi se ei olisi mahdollista? Viisi vuotta on pitkä aika. Voisin saada kokeneen vuokrahevosen, jonka kanssa voisi päästä maistamaan oikeaa hevoselämää. Pelkkä puskailu ei oikeastaan ole minua varten, sillä siinä ei voi saavuttaa mitään muuta kuin seuraavan mäennyppylän. Matkaratsastusta olisi mukava kokeilla, sillä se yhdistää sekä hevoset, luonnossa liikkumisen että tavoitteellisuuden.

Kuinka sitten asettaa itselleen realistisia tavoitteita? Milloin ne ovat liian korkealla? Hyviä kysymyksiä ilman kunnon vastauksia. Ehkä kyse on vain omasta intuitiosta: kun haaveet vähän hirvittävät mutta samalla kutkuttavat mieltä, voisi puhua tavoittelemisen arvoisesta ja saavutettavissa olevasta haaveesta. Jokainen voi tietysti haaveilla lottovoitosta, mutta se ei ehkä ole elämässä järkevä tavoite.

Saariselkä 2011

Matkustamisen suhteen rajana on vain oma aika, raha ja kielitaito. Omassa esittelyssäni mainitsinkin jo haaveeni kulkea tunnettu pyhiinvaeltajien tie Santiago de Compostelaan, Espanjaan. Vaikka en uskonnollinen ihminen juuri olekaan, niin matka voi vaikuttaa positiivisesti sen tehneiden mielentilaan ja elämään. Pako arjesta on monen haaveen suunta. Jännittävä, mutta toistaiseksi kovin epätodennäköinen haave on matkustaa ystäväni L:n kanssa Saksaan, ostaa vanha Volkswagen Kleinbus ja matkustaa sillä muutaman kuukauden ajan Aasiaan ja Afrikkaan. Tuleville "suunnitelmille" on helppo nauraa yhdessä, vaikka toteutus olisikin ihan toinen juttu.

Unelmissani asun kolmekymppisenä maailman täydellisimmän miehen kanssa kaupungin lähettyvillä meren rannalla, mutta kuitenkin syrjässä liialta hälinältä. Talo on omakotitalo pyöreällä tornihuoneella, jossa on yksityinen kirjoituskammioni ja pyöreä lasi-ikkuna. Lapset eivät ole mahdoton ajatus. Pihassa on ehkä hevosia. Kirjoitan varmaankin viidettä menestyskirjaani ja ammennan inspiraationi arkipäivästä. Kaikki tällainen spekulointi ja maalailu voi ehkä kuulostaa typerältä, mutta silti haaveena se on kaunis ajatus. Oikeasti minulla ei ole kärsivällisyyttä ja jaksamista pitää hevosia omassa pihassa, omakotitalossa on hirveästi työtä ja merellä tuulee. Mutta haaveilla saa aina!

Mistä sinä haaveilet?

Matkasuunnitelmia!

Minä ja ystäväni V olemme suunnitelleet jo pitkän aikaa matkaamme ulkomaille lomalla, ja nyt suunnitelmat on vihdoin ja viimein lyöty lopullisesti lukkoon! Täten julistankin matkan

Interrail 2015

toteutuvaksi!

Matkaan lähdemme Prahasta, V:n perheen luota, sen jälkeen kun olemme viikon patikoineet heidän mökillään Slovakian Alpeilla yhdessä partioystäviemme kanssa. Matka-aikamme on 22 päivää, hurjaa! Alla näet tämänhetkisen matkasuunnitelmamme:




Reitti nyt autolla ajettuna, sillä Google ei tykkää junista... Suunniteltu reitti kuitenkin pääpiirteittäin tämä, Prahasta Barcelonaan päin!

Pidempään aiomme viipyä ainakin Prahassa, Wienissä, Bratislavassa, Budapestissa, Zagrebissa, Ljubljanassa, jossakin Pohjois-Italiassa, Avignonissa ja Montpellierissä.  Tarkoitus on majoittua mahdollisimman halvoissa (ja turvallisissa) dormitoreissa ja hostelleissa sekä syödä paikallista ruokaa sopuhinnalla. Erilaisia leirintäalueratkaisuja mietimme myös niiden sopuisan hinnan vuoksi, mutta ne sijaitsevat valitettavan usein liian kaukana junayhteyksistä ja teltan kantaminen muutaman yön vuoksi vaikuttaa turhalta. Sänky odottaa siis luultavasti joka yö. Toivon mukaan saan tablettini toimimaan reissussa ja pystyn jakamaan kanssanne sattumuksia matkamme varrelta.

Matkasuunnitelmassa tällä hetkellä ainoa kysymysmerkki ja huolenaihe on Ranskan Rivieran osuus. Ensimmäiseksi, kumpikaan meistä ei puhu ranskaa. Toiseksi tuolle rantakaistaleelle on ahtautunut heinäkuussa ehkä puolet koko Euroopan väestöstä. Siksi yritämmekin kiertää suuret kaupungit kaukaa ja keskittyä romanttisiin maalaiskyliin. Pohjois-Italian osuus tuntuu tällä hetkellä kiinnostavimmalta, sillä Verona ja Venetsia aiheuttavat jo nyt vilunväristyksiä historiallisen ja kulttuurisen asemansa vuoksi. Mikä upea mahdollisuus vierailla molemmissa samalla kertaa, vaikkakin erittäin pikaisesti!

Matkavalmisteluita on tehty jo joulukuusta lähtien ja muutama yöpaikka sekä lennot on varattu. Varustelistojen kokoaminen näin aikaisin on ehkä vaikeaa, mutta hankin ainakin varavirtalähteen, tabletin sekä kunnolliset kävelykengät ennen matkaa. Tosin tabletti on lahja isältäni eikä kuluta omaa rahastoani. Toivon mukaan se toimii apuna varauksissa, bloginpäivityksessä ja kuvaamisessa. Monikäyttöinen laite siis! Hulluilta päiviltä ostimme V:n kanssa kaksi pokkaria, jotka luemme matkalla vuorotellen. Ne lukukokemukset esittelyssä matkan jälkeen.

Olen erittäin innoissani tästä matkasta! Ensimmäistä kertaa pääsen matkustamaan ilman vanhempiani ja päättämään oikeasti, mitä haluan tehdä, missä yöpyä ja mitä syödä. Olen pitänyt totta kai myös isäni ja siskoni L:n kanssa matkustamisesta, mutta oma matka on silti ihan toista. Arvostan paljon sitä, että olen saanut nähdä heidän kanssaan maailmaa näinkin nuorena, mutta ehkä nyt on jo aika nousta omille siivilleen ja valloittaa maailma pala kerrallaan.

Oletko ollut reilaamassa, haluaisitko jakaa pettämättömiä vinkkejäsi? Myös vinkkejä matkakohteiden nähtävyyksien kiertämiseen otetaan mielellään vastaan. Kommentoi alle!

Kulutusjuhlaa vai jotakin muuta?

Olen lähiaikoina tehnyt paljon tavallista enemmän ostoksia: voi olla, että uusien asioiden ostamisen tarve kerääntyy tiettyihin ajanjaksoihin, tai sitten oma henkilökohtainen kriittinen seulani on alkanut rakoilla. Olen yrittänyt kovasti vaalia ympäristöystävällisiä arvoja elämässäni, käyttää joukkoliikennettä, kierrättää, syödä mahdollisimman vähän lihaa ja *ostaa mahdollisimman vähän sellaista tavaraa, jota en tarvitse.*

Ehkä olen vain liian kriittinen itselleni ja todellisuudessa en ole tehnyt turhia hankintoja. Ainakaan en vieläkään ole ostanut mitään huvin vuoksi tai siksi, että olen tylsistynyt: toivon etten syyllisty siihen koskaan

Hulluilla Päivillä kävin kiertämässä ystäväni V:n kanssa ja sainkin hankittua asioita, joita tarvitsin kipeästi: mustat suorat housut, kesätakin ja meikkivoiteen. Ihanan käytännöllisen paidan ja huivin olisin voinut jättää kauppaan, mutta en pode niistä kovin huonoa omaatuntoa, sillä molempia olen käyttänyt ahkerasti. Ostos ei silloin voi olla kovin huono.

Horzen myymälässä vierailin pitkän haaveilun ja säästämisen jälkeen. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin ensimmäiset nahkaiset ratsastussaappaani. Kun tälle harrastukselle ei kerran näy loppua, voi kerrankin panostaa laatuun ja kestävyyteen. B Vertigon Annie-saappaat ovat jalkaterääni hieman liian kapeat ja ylhäältä korkeat, mutta parhaat jotka löysin ja käytössä varmasti muotoutuvat. Samalla matkalla tuhlasin Roecklin hanskoihin ja valkoisiin kisapinteleihin, jos saisin itsestäni kuorittua esiin oikean koulutuuppaajan. Kadunko ostoksiani? Saappaita en koskaan, mutta muiden hyödyllisyys tulee esille käyttökertojen määrässä.

Stockmannin lahjakortteja kertyy aina joulun jälkeen jonkin verran. Kerrankin kun kyseisessä liikkeessä vierailin niin sain niitä kerrankin myös käytettyä! Huivi "hullareilta", käytössä käytännössä joka ikinen päivä.

Lakkiaiset ovat edessä eikä niitä äitini mukaan voi ohittaa olankohautuksella, joten raahauduimme perjantaina kaupoille. Korttitarvikkeet ovat huisin kalliita, mutta lopputulos miellyttää omaa silmääni. Mekoista en löytänyt vielä Sitä Oikeaa, mutta aikaa sen etsimiseen on vielä rutkasti.  Kun kerran mekkoja sovitin, ostin itselleni kirkkaanoranssin mekon siistimpiin juhliin. Vielä ei kaduta ja omatunto ei kolkuta luonnonvarojen tuhlaamisen vuoksi, mutta asiaa voidaan miettiä uudestaan kun käy ilmi, onko tuolle tosissaan käyttöä. Ihana sekin kuitenkin on <3

Pienempiäkin hankintoja on, tallitakki ja käytetty dvd-elokuva esimerkiksi. Aivan liian usein sorrun myös pieniin herkutteluhetkiin jäätelön tai suklaan parissa.


Korttitarvikkeet...


ja valmiit kortit. Työtunteja kului ehkä 7? 25 kappaletta, eli ihan liikaa vieraita...

Shoppailu on yksi niistä asioista jotka yltävät melkein inhokkilistalleni, ja joko tämän syynä tai seurauksena on ajatus ostamisena pahana asiana. Se voi olla myös avain koko ongelmaan: kun ostan välttämättömiä tuotteita, poden siitä huonoa omaatuntoa (turhaan), jolloin oikeasti turhien asioiden ostaminen jää väliin. Harkitsen ainakin isompia ostoksia mieluusti pidempään, ja tähän voi olla osasyynä myös omien rahojen käyttö ja aina rajallinen opiskelijabudjetti...

Toiset kannattavat periaatetta, että kun ostaa yhden tavaran, on laitettava yksi tai kaksi tavaraa kiertoon. Ajatus on hyvä ja sitä olenkin yrittänyt noudattaa: tälläkin hetkellä perheellämme on pöytä Vantaan Lanttilassa, itsepalvelukirpputorilla. Tavara kiertää ja rahaa tulee, molemmat yleviä tavoitteita. Tämänkertaisen kirjahyllyn ja vaatekaapin tyhjennyksen jälkeen ei onneksi jäänyt juurikaan tavaraa enää hävitettäväksi.

Olenko siis tuhlannut maapallon luonnonvaroja turhaan, itsekkäisiin tarkoituksiin? Kyllä ja ei. Aina voisi nostaa esille ajatuksen siitä, ettei mikään esine ole välttämätön eikä se tuo onnea. Entä jos koen onnellisuutta onnistuessani ratsastuksessa nuo saappaat jalassa? Tai olen onnellinen tuo mekko päälläni ystävieni seurassa? Tietenkään esineet eivät ole syy onnellisuuteen, mutta ne auttavat tuon onnellisen tilanteen syntymistä. Ehkä asia on monimutkaisempi kuin uskommekaan.



Tarina nimen takana

Blogin nimi on pitkällisen pohdinnan tulos, sillä olen itse ainakin todellinen nimifanaatikko esimerkiksi kirjojen suhteen: huono nimi voi pilata hyvänkin kirjan ja hyvä nimi voi antaa paremman mielikuvan muuten huonosta kirjasta. Kun kirjoitan tarinaa ja luon sen henkilöitä, aloitan kehittämällä hahmolle arvoisensa nimet. Nimet voivat olla yksi syy sille, että kirjan hahmoista tulee ystäviä (Vihervaaran Anna, Uuden Kuun Emilia), inspiraation lähteitä (Eragon, Klonkku) tai syvän inhon kohteita (Sauron - eikö kalskahdakin ilkeältä!). Toki näihin mielikuviin on muitakin syitä, mutta tietynlaiset kirjainyhdistelmät ja äänteet saavat aikaan tietynlaisia tunteita.  Ei ole varmastikaan vaikeaa arvata, että olen käyttänyt tuntikausia pohtien omien, tulevien lasteni nimiä. Kun blogini on yksi tämänhetkisistä lapsistani, halusin sen saavan myös arvoisensa nimen.

Alusta alkaen tiesin nimen liittyvän jollakin tavalla liikkumiseen, etsimiseen ja löytämiseen sekä mahdollisesti polkuihin ja tuntemattomiin paikkoihin. Tästä tulikin pähkinä purtavaksi. Lähdin liikkeelle ehkä väärästä suunnasta eli loin itselleni mielikuvan blogin bannerista ja sen valokuvista ennen kuin tiesin mitään ajatusta blogin suunnasta ja aiheista. Näin jälkikäteen mietittynä onneksi ensin keksimäni nimiehdotus Elämäni tie oli varattu. Sydämessäni on nimien lisäksi herkkä paikka myös intertekstuaalisille viittauksille ja toivoin kirja-aiheen näkyvän jossakin blogini ulkoasussa. Onneksi se toive toteutui!

Erilaisia vaihtoehtoja, joita mietin blogini nimeksi ja jotka olivat vapaina osoitteina.
- Tuntemattomilla teillä
- Tuntemattomat tiet
- Tutkimattomat tiet
- Kerran kesäaikaan
- Kadonnutta aikaa etsimässä
- Kaunis, rietas, onnellinen
- Minne polkumme johtaa
- Hauraita haaveita (henk.koht suosikki)
- Pala pergamenttia
- Syrjästäkatsojan tarinoita (henk.koht suosikki)
- Tie selvä on

En väitä että kaikki olisivat järjen riemuvoittoja, mutta luova tie on kivinen ja täynnä harhapolkuja!

Tällä hetkellä rakastan blogini nimeä. Se vie ajatukset tulevaisuuteen ja eräänlaiseen jatkuvaan liikkeeseen, se antaa toivoa ja juontaa juurensa myös historiaan, kun ymmärtää viittauksen Westön kuuluisaan romaaniin, jonka itse olen kyllä lukenut mutta joka ei kuitenkaan päätynyt suosikkilistoilleni.  Missä kuljen kerran on tietoinen päätös, joiden tekeminen on itselleni yleisesti ottaen kovin vaikeaa: se toteaa suunnan, jota kohti pyrkiä, ja toivottavasti antaa myös itselleni varmuuden omasta tekemisestäni.

Löytyykö nimiehdotusten joukosta suosikkia? Mitä mieltä olet nykyisestä nimestä, toimiiko?

Mikä minusta tulee isona?

Otsikon kysymys on varmasti sellainen, joka pyörii tai on ainakin joskus pyörinyt jokaisen mielessä. Kaikkein ajankohtaisin se on varmasti meille, jotka lopetamme kesän alussa koulun ja suuntaamme uusille vesille. Itse en oikeastaan voi keksiä tämän vaikeampaa kysymystä kysyttäväksi!

Itse olen suuntaamassa yliopistoon: olen päättänyt, että rahkeeni sinne riittävät ja olen myös valmis tekemään sen eteen töitä. Ongelmanani on kuitenkin aina ollut se, että olen kiinnostunut liian monesta, erilaisesta asiasta ja tämä kiinnostus suuntautuu mitä erilaisimmille aloille. Tällä hetkellä, kun yhteishaku ensi syksyn opintoihin on lähetetty, päädyin ensimmäisenä vaihtoehtonani hakemaan Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta.

En tästä koulutuksesta ole muilta kuullut tarinoita, vaan päädyin ratkaisuun oman pohdintani, opinto-ohjaajani ja netin ihmemaailman kautta. Oikeastaan se tuntui kaikkein luontevimmalta ratkaisulta, opiskella sellaista, mikä on aina ollut lähellä sydäntä. Silti mieltä kaihertaa epäilys: muut ovat varmasti paljon parempia kuin minä, osaanko oikeasti oppia asiat niin lyhyessä ajassa tarpeeksi hyvin, pärjäänkö edes vaikka pääsisinkin sisälle? Samat ongelmat ovat ehkä yleisiä alasta tai hakijasta riippumatta, enkä ole ongelmieni kanssa yksin. Uskon kuitenkin, että lujalla työllä ja tahdolla pääsee pitkälle. Ei ehkä opintoihin asti mutta niin pitkälle kuin omat mahdollisuudet yltävät.

Toinen minua kiinnostava ala on maantiede, ja sen puolella varsinkin kulttuuri- ja kehitysmaantiede. Itse miellän aineen ehkä humanistis-luonnontieteelliseksi sen yleisluontoisuuden vuoksi, kun ala kerran on niin laaja ja kattaa niin erilaisia asioita. Kolmantena vaihtoehtona hain lukemaan ympäristötieteitä, ehkä hieman ex tempore -päätöksellä, joka kuitenkin osoittautui ihan hyväksi! Ympäristöekologia kiinnostaa siinä missä maantiedekin, vaikka en biologiaan ole niin perehtynytkään.

Mutta mikä minusta sitten tulee? Tietenkin riippuu siitä, minne kouluun pääsen sisälle vai pääsenkö ollenkaan. Lisäksi sivuaineet vaikuttavat varmasti. Pienempänä olen kuulemma haaveillut urasta tutkivana journalistina, mikä ei näin monen vuoden jälkeenkään kuulosta erityisen huonolta. Kustannusala on varmasti digitalisoitumisen myötä murroksessa, mutta kirjojen kustantaminen kiinnostaa. Ehkä intoudun myös pedagogisiin opintoihin ja löydän itseni opettamasta äidinkieltä, kuka tietää. Maantieteen alalta päätyisin toivottavasti johonkin mielenkiintoiseen virastoon, kuka tietää. Ehkä löytäisin itseni Afrikasta kehittämästä sadeveden keräysjärjestelmiä.

Milloin ihminen on tarpeeksi vanha sanoakseen varmasti tietävänsä, mitä haluaa tehdä ja olla? Luultavasti ei koskaan. Iän myötä kuitenkin kokemus karttuu, jolloin voi tietää ainakin sen, mikä on väärä tie. Vanhana on kulkenut jo sivupolut ja ehkä jo löytää sen oman väylän, jota pitkin kulkea.

Oletko juuri sinä opiskelijana tai töissä kyseisillä aloilla? Kerro kokemuksiasi ja jaa mielipiteesi siitä, olenko tehnyt oikeita päätöksiä? Myös vinkkejä kirjallisuuden pääsykokeisiin otan enemmän kuin mielelläni vastaan!

Synnytystuskia

Olen Anna, tämän blogin perustaja. Hienoa ja aika jännittävää, että löysit tiesi tänne. Tervetuloa mukaan. Tässä ensimmäisessä postauksessani löydät tietoa siitä, kuinka kaikki tämä oikeastaan alkoikaan.

Olen syntynyt vuonna 1996, lukion piakkoin suorittanut ja suureen maailmaan pyrkivä nuori nainen. Ehta stadilainen, vaikkakin vähän outo sellainen. Tärkeintä minulle ovat kaikenkarvaiset eläimet ja lukeminen, näin harrastuksina.

Olen aina halunnut ilmaista itseäni jollakin tavalla, oli se sitten piirtäen, laulaen tai näytellen. Tosin on pakko myöntää, etten osaa mitään näistä järin hyvin. En usko osaavani kirjoittaa niin hyvin kuin haluaisin, mutta toivon tämän uuden projektini auttavan asiaa hieman. Se, pidätkö kirjoitustavastani, on oma päätöksesi. Blogin perustin 9.4 väyläksi ilmaista itseäni uudella tavalla. En aio kirjoittaa arjestani, sillä haluan pitää osan elämääni itselläni. En toisaalta myöskään usko, että juuri sinä, hyvä lukijani, innostuisit lukemaan postauksia vaatteistani tai siitä, kuinka tänään on hirveä bad hair day. Se ei ole minun juttuni.

Mistä tässä blogissa sitten kirjoitetaan? Kirjoista ja lukemisesta enimmäkseen, uskoisin. Lisäksi elämääni kuuluvat oleellisesti nelijalkaiset kaviolliset ystäväni, jotka esittelen "Elämäni eläimet" -osiossa. Haluaisinkin teiltä (mahdollisilta) lukijoiltani kommenttia siitä, mahtuvatko nämä kaksi asiaa samaan blogiin, onko täällä tilaa koko elämälleni? Näiden pääteemojen lisäksi postauksia ilmaantuu varmasti kaikista niistä aiheista, jotka koen tärkeiksi jakaa kanssanne. Tässäkin asiassa toivon teiltä aktiivisuutta, sillä on vaikea muokata omaa tekemistään, jos ei tiedä, mihin suuntaan muutoksen pitäisi tapahtua.

Yritän panostaa blogissani laatuun enemmän kuin määrään, joten voi olla, että kiireisimpinä aikoina postauksia on harvemmin. Yritän kuitenkin parhaani sen suhteen, että ne lukijat, jotka pysyvät ajatuksenjuoksussani mukana, saisivat ajallaan taas nauttia niistä hienoista ideoista, jotka pulpahtavat päästäni mitä kummallisimmissa yhteyksissä ja aivan vääriin vuorokaudenaikoihin.

Eniten blogihankkeessani mietityttää se, kuinka voinkaan pitää omia ajatuksiani merkityksellisempinä kuin jonkun toisen. Mikä oikeus minulla on ilmaista mielipiteeni? Mihin suuntaan blogi lopulta kääntyykään? Onneksi näihin kysymyksiin ei tarvitse löytää vastausta, ainakaan vielä. Haluan pitää tämän kanavana, jonne voin purkaa niitä ajatuksia, jotka pyörivät mielessäni. Ne eivät aina ole valmiiksi jäsentyneet tai selkeät, joten pahoittelen sitä jo etukäteen. Mutta kenen ajatukset oikeastaan olisivatkaan valmiiksi pureskeltuja, kun ne tarjoillaan muille? Muita blogissa sivuttavia aiheita voivat olla esimerkiksi omaa sydäntäni lähellä olevat ympäristöasiat, käsityöt ja partiotoiminta.

Lisää minusta voit (piakkoin) lukea yläpalkin "Minusta itsestäni"-palkista. Tervetuloa mukaan Matkalle!

Tie vain jatkuu jatkumistaan

ovelta mistä sen alkavan näin.

Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin uupunein vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

(J.R.R Tolkien: Sormuksen ritarit)

PS. Olisi mukavaa kuulla siitä, kuinka eksyit tänne. Kommentoi alle, jos uskallat!