Outoja novelleja Euroopasta

Gabriel García Márquez

Oudot vaeltajat

1992
WSOY
 

Iki-ihanan latinokirjailijan novellikokoelma sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokaisesta välittyy ajatus liikkumisesta, lähtemisestä ja etsimisestä. Kokoelma kuvaa ihmisten outoutta ja samalla heidän tavallisuuttaan ja suhdettaan ympäristöön. Suurin osa novelleista on kuin tunnelmakuvia, sillä niistä välittyy tunne siitä, ettei mitään oikeastaan tapahdu, mutta silti jokin olennainen on muuttunut. Juoni on usein hyvin yksinkertainen: esimerkiksi novellissa Seitsemäntoista myrkytettyä englantilaista eräs pyhiinvaeltajarouva näkee hotellissa seitsemäntoista ruumista, käy syömässä ja palaa takaisin hotellille huomatakseen, että ruumiit kannettiin pois. Tapahtuma itsessään ei ole ihmeellinen tai merkittävä - tai, no on - mutta se saa aikaan valtavan muutoksen päähenkilössä itsessään. Osassa kertomuksista jäi avoimeksi se, mitä kirjailija on juuri kyseisellä synkällä tarinalla halunnut oikein sanoa.

Márquez itse on sanonut, että tämä kokoelma on kaikkein lähinnä sitä, mitä hän on aina halunnut kirjoittaa. Niiden kirjoittamiseen ja kokoamiseen on kulunut aikaa yhteensä kahdeksantoista vuotta. Teemana on usein kuolema ja rauhan saavuttaminen. Itse en ole mikään erityinen latinalaisen kulttuurin tuntija, mutta olen ainakin saanut sellaisen käsityksen, että he kunnioittavat kuolleitaan hyvin paljon ja kokevat, että he ovat elävien arjessa mukana koko ajan. Tämä tunnelma välittyi hyvin myös näistä novelleista.

Itse rakastuin Márqueziin hänen tunnetuimman teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys yhteydessä. Rakastuin hänen tapaansa kirjoittaa ja ilmaista itseään, vaikka juonenpunonta ja tarinan jännitteet eivät ehkä olleet niitä loisteliaimpia. Hieman petyin siihen, ettei tapahtumapaikkana ollutkaan helteinen Etelä-Amerikka vaan helteisen Euroopan monet suuret kaupungit, joissa kirjailija oli vieraillut aiemmin. Jollakin oudolla tavalla näistä novelleista jäi kummallinen, outo olo: ne jäävät painamaan mieltä vielä moneksi päiväksi, ehkä viikoiksi tai vuosiksi lukemisen jälkeen. En ole koskaan oikein pitänyt novelleista, sillä niiden lukeminen on niin nopeaa, mutta nämä kaikki tekivät todella vaikutuksen hyvin koukuttavalla tavalla.

Novelleista tuli mieleeni Johanna Sinisalon hieno kokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, jossa myös leikiteltiin yliluonnollisilla elementeillä ja häivytettiin todellisuuden ja jonkin toisen välillä. Asiat eivät aina ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Lempinovellini Márquezin kokoelmassa olivat Maria dos Prazeres sekä Rouva Forbesin onnellinen kesä. Ensimmäisen siivittämänä on reilimme nähtävyytenä Montjuichin hautausmaa. Jälkimmäisestä novellista on seuraava lainaus.


Rouva Forbes saapui heinäkuun viimeisenä lauantaina Palermon vuorolaivalla, ja heti ensi kerran hänet nähdessämme tajusimme että lysti oli lopussa. Hän saapui etelän helteeseen sotilassaappaissa ja tiukkaan napitetussa puvussa, huopahattu miehiseen malliin leikatuilla hiuksillaan. Hän haisi apinankuselle. "Siltä kaikki eurooppalaiset haisevat, erityisesti kesällä", sanoi isäni meille. "Se on sivistyksen haju." Mutta sotaisasta vaatetuksestaan huolimatta rouva Forbes oli kalvakka olento, joka olisi saattanut herättää meissä tiettyä myötätuntoakin, jos me olisimme olleet vanhempia tai jos hänessä olisi ollut vähintäkään jälkeä lempeydestä. Maailma muuttui toiseksi.