Pikkukaupunki-idylliä runomitassa

Edgar Lee Masters

Spoon River antologia


englanninkielinen alkuteos 1915
suomeksi 1987
Tammi

Luen harvoin runoja, mutta olen lähiaikoina yrittänyt laajentaa ja monipuolistaa lukuvalikoimaani ja siksi päätynyt tutustumaan myös runoihin sekä "must read" -klassikkoihin. Spoon River -antologia kuuluu näihin molempiin kategorioihin ja siksi tarttui mukaani myös kirjastosta.

Kokoelma koostuu kahdestasadasta runosta, jotka on otsikoitu kertojan nimellä. Useimmat ovat yhden sivun mittaisia, lyhyitä koosteita tai kohtauksia henkilön elämästä, ja kuten eläessäänkin, he korostavat erilaisia asioita omassa elämässään: rakkautta, katkeruutta, muiden kiittämättömyyttä, surua, asioita, joita katuvat... Muutamista löytyy yhteys toisiin tarinoihin, kun esimerkiksi kolmiodraamassa kuullaan kaikkien osapuolten näkökulmaa. Näin selvitetään myös sellaisia salaisuuksia ja pahoja tekoja, jotka eivät elämän aikana ole tulleet yhteisön tietoon. Kuitenkin itse kertojat ovat kuolleita, joiden salaisuuksien paljastumisella ei ole enää merkitystä. Kuten Edith Conant sanoi, "Vain me, muistot, olemme jäljellä / ja vain itseämme varten,  / koska yksikään silmä ei näe meitä / eikä edes käsittäisi miksi olemme täällä."

Lukukokemuksena kokoelma ei herättänyt suuria tunteita, sillä en pitänyt erityisemmin suomennetuista runoista, joista käännös kyllä kuulsi läpi. Osa sanamuodoista oli tönkköjä ja kontekstiin sopimattomia. Muuhun lukemaani runouteen verrattuna Spoon River oli romaanimaisempi ja helpommin lähestyttävä, sisältäen paljon pieniä yksityiskohtia ihmisten elämästä kerrottuna heidän omalla äänellään. Kun jokainen henkilö kertoo omaa tarinaansa, on kuitenkin ehkä ymmärrettävää, että ne ovat enemmän tavallisen ihmisen suuhun sopivia kuin korkeakulttuuria ja abstraktiutta edustavia.

Spoon Riverin lukemiseen meni yllättävän kauan, sillä kun runojen lukemiseen ei ole harjaantunut, täytyy niihin suhtautua hieman romaanin luvusta poikkeavalla tavalla ja siksi lukeminen on suhteessa tekstin määrään hitaampaa. Kesälukemiseksi se oli hieman raskasta ja ei-niin innostavaa kuin toivoisi, kun kaikki runot eivät muodosta selkeää kokonaisuutta vaan ovat ikään kuin tunnelmapalasia ja häivähdyksiä yksittäisten ihmisten maailmasta. Yhdessä ne koostavat läpileikkauksen koko amerikkalaiseen maailmaan ja siihen eriarvoisuuteen, pahuuteen ja ahneuteen, mutta myös suunnattomaan hyvyyteen, joka maailmassa vallitsee. Spoon River -antologiassa korostuu se, kuinka erilaisia me olemme ja kuinka kaikilla on tarinansa kerrottavanaan, ja oli se miten mitätön, pieni tai suuri hyvänsä, se on kuitenkin meidän oma tarinamme.

Jonathan Houghton

Siellä vaakkuu varis
ja rääkkyy käheästi rastas.
Siellä kilahtaa kaukana lehmänkello
ja kaikuu kyntömiehen ääni Shipleyn rinteellä.
Keskikesän hiljaisuudessa
kohoaa metsä
levollisena puutarhan takana.
Tieltä kuuluu viljavaunujen natinaa
matkalla Atterburyyn.
Vanha mies torkkuu uneliaana puun alla istuen,
ja vanha vaimo kulkee tien yli
kantaen vadelmakoria puutarhasta.
Ja poika makaa ruohikossa
katsellen taivaalla purjehtivia pilviä
ja kaipaa, kaipaa, kaipaa,
tuskin itsekään tietäen mitä:
miehuutta, elämää, tuntematonta maailmaa!
Kolmekymmentä vuotta kului,
ja poika palasi elämään väsyneenä,
näki puutarhan kadonneeksi
ja metsän hävinneeksi
ja talon uusittuna
ja maantien autojen nostattaman pölyn peittämänä -
ja löysi itsensä kaipaamassa lepoon kummun alla.

Suskin esteviikonloppu

Lauantaina ja sunnuntaina 13. ja 14.6. järjestettiin tallillamme entisen tallinomistajamme esterupeama, jolle osallistuin myös viime vuonna. Hän on entinen estekilparatsastaja ja erittäin pätevä opettaja, joten odotin viikonloppua kyllä erittäin innoissani!

Perjantai-iltana meni vähän myöhään tallilla ja kävin kotona vain nukkumassa. Aamulla autoin hevosten päästämisessä ulos ja fiilistelin Haloo Helsingin biisiä Kuussa tuulee ajomatkalla, ihana kesä! On kaunista katsoa aamuauringossa tyytyväisiä hevosia laiduntamassa, siitä tulee onnellinen olo. Ratsuksi minulle oli laitettu Antti, mutta sain vaihdettua Geraan, jonka kanssa tykkään hypätä enemmän ja meillä synkkaa muutenkin paremmin. Antti on toki "hienompi" ja valmiimpi estehevonen, mutta minulle tuntuu olevan jotenkin turhan laajaliikkeinen ja vahva. Myös Suski totesi lauantain tunnin jälkeen, että sovimme Geran kanssa hyvin yhteen.

c) Hanna Mäntynen. Ihan Geran näköinen kuva, se on ihan tällainen, vähän epäluuloinen ja tosi kiltti. Saappaistani ja housuistani pidän, mutta olisi kiva löytää joku vähän siistimpi yläosa...

Hyppäsimme ensimmäisenä päivänä pidempää jumppasarjaa kavaletti-pysty-pysty-laukka-pysty-laukka-okseri, eli kolme ensimmäistä in-and-out -väleillä. Lisäksi ratsastimme muutamaa käännöstehtävää. Esteet eivät kohonneet kovin korkeiksi, korkeimmat olivat ehkä 70-80 cm. Löysimme Geran kanssa hyvin rytmin esteille ja sain sen hyvin teräväksi niin, että hevonen imi hyvin itsekin ja teki tarpeeksi korkeita hyppyjä. Moitteita saimme lähinnä siitä että kun esteet nousevat, ajan hevosen edelleen samaan nopeaan vauhtiin, vaikka välit ovat korkeilla esteillä lyhyempiä.

c) Hanna Mäntynen. Tällaista estettä en aiemmin ole hypännytkään, kuulemma englantilainen tapa asettaa puomit.

c) Hanna Mäntynen.

Sunnuntaina ratsastimme enemmän pidempää rataa, johon kuului kaksi kaarevaa linjaa, kaksi suhteutettua ja yhden askeleen pysty-pysty -sarja. Gera tuntui alussa verryttelyssä vähän väsyneemmältä, mikä voi johtua edellisen päivän rankasta treenistä. Kun aloimme hyppäämään, se heräsi kuitenkin jo hyvin ja oli tosi innoissaan, mikä on useimmilla tuntihevosilla vain positiivinen juttu. Itsekin olin henkisesti vähän väsynyt koko viikosta ja se tuntui heijastuvan myös viimeisen päivän ratsastukseen ja esimerkiksi laukanvaihdot olivat liian hitaita, varsinkin kun Gera ei askeleessa vaihda. Kun se alkoi painaa vähän kädelle tuli pidättämisestä ja lyhentämisestä tietysti vähän vaikeampaa. Hypyt eivät olleet tänään ihan niin tasaisia kuin eilen ja itse lähetin hevosen välillä liian kaukaa esteen yli. Estekorkeus on ehkä hieman lauantaita suurempi, mutta alle kasikympissä mielestäni edelleen, mikä on vain hyvä juttu, jotta saa rutiinia pienemmillä esteillä ennen isompiin siirtymistä. Menimme koko radan kahdesti ja onneksi sain ensimmäisen kierroksen sähläyksen ja holtittomuuden korjattua hyvin jälkimmäisellä kierroksella. Istunnastani Suski ei löytänyt moitteita, kun sitä suoraan kysyin, mutta sekin on varmasti mielipidekysymys ja opettajilla on siitä eri näkemyksiä. Uskon saaneeni hieman korjattua oikean jalkani rotaatio-ongelmaa, sillä sain polveeni hyvin kipeän hiertymän satulasta kääntäessäni jalkaa liioitellusti sisään: nilkkani kääntyy normaalisti liikaa ja saa varpaat osoittamaan ulos, jolloin kannus ottaa turhan herkästi kylkeen.

c) Hanna Mäntynen. Omaan silmään ainakin näyttää siltä, etten myötää tarpeeksi.

Vietimme perhepiirissä tunnin jälkeen yhdeksäntoistavuotissyntymäpäivääni, joten lähdin hieman aiemmin. Ihanaa nähdä taas siskoa ja hänen poikaystäväänsä ja syödä kunnolla! Lahjaksi heiltä, äidiltäni ja isäpuoleltani sain silkkisen lakanapussin, jolle on ihan varmasti käyttöä, kun nukun kuukauden makuupussissa... Ne ovat hirveän kalliita, joten olen todella kiitollinen heille <3 Täydellisesti onnistunut viikonloppu siis, muutamia hiertymiä ja väsymystä lukuunottamatta!

Kaikki kuvat sunnuntain tunnilta.

Lomasuunnitelmia

Kesäloma tähän asti on kulunut rennoissa fiiliksissä, lähinnä töissä ja tallilla. Kesäsesonki työpaikallani kahvilassa on arkea kiireisempi ja töissä on periaatteessa mukavampi olla, kun porukkaa käy enemmän ja he ovat pääsääntöisesti iloisempia. Onnellisuus tarttuu :)

Tallilla hevoset ovat päässeet jo syömään vihreää ja vaikuttavat paljon iloisemmilta, ainakin Gina, johon tallin kiireisyys ja tiukka tuntiaikataulu vaikuttavat hyvin vahvasti. Kesäaika, laiduntaminen ja rauhallisempi talli ovat kuorineet siitä esiin ihan uuden otuksen. Otimme tallimme luottokuvaajan Hanskin sekä Ginan kanssa joitakin lakkiaiskuvia, joista laitan muutamia esille, kunhan ne ovat valmistuneet.

Varasimme keväällä tuntilaistemme kanssa tälle viikolle oman kurssin, jonka aikana tarkoituksemme on suorittaa A-merkki. Ratsuksi minullle valikoitui ihana luottoratsu Bambi, joka on hidas pohkeelle, epätasainen ja kiukutteleva tamma. Siis ei mitään tähtiainesta, mutta jotain ihanaa siinä on... Viikko on kulunut oikein mukavasti, vaikkakin kesällä on vähän harmi ratsastaa edelleen isossa seitsemän hengen ryhmässä.

Bambi oli maanantaina ihan ok, vaikka sille vaikeat laukannostot olivatkin karmeaa katseltavaa. Harjoittelimme radassa olevaa harjoituslaukkavoltti-keskilaukkaympyrä -tehtävää, joka osoittautui hyvin haastavaksi meille, sillä laukkavoltti kymmenessä metrissä vaatii laukalta pyörivyyttä ja tasaisuutta, jotka molemmat meiltä puuttuvat. Kuitenkin tehdessämme harjoitusta puoli ympyrää keskilaukkaa puoli ympyrää harjoituslaukkaa onnistui jo paljon paremmin ja Bambi lyhensi hienosti.

Tiistaina treenasimme ravipohkeenväistöjä, joissa Bambi hyytyy usein ja jää kiemurtelemaan, sillä sen lihakset eivät ole tarpeeksi voimakkaat tahdikkaaseen ja tasaiseen väistöön. Liikuimme kuitenkin jo paremmin eteenpäin, vaikkakin totesin uudeksi ongelmaksemme kulmiin ratsastamisen, sillä hevonen on erittäin vino ja kaatuu kulmissa helposti sisäänpäin. Ravissa se tuppaa myös painumaan niskasta turhan alas. Lisää treeniä siis!

Keskiviikkona harjoittelimme rataan kuuluvaa voltti-suunnanvaihdos-voltti -kuviota, joista ensimmäinen kerta oli osaltamme karmeaa katseltavaa ja toinen jo paljon parempi. Ongelmani ovat heikot ulkoavut ja tasaisen tuntuman ja taivutuksen säilyttäminen. Lisäksi oikea jalkani kääntyy helposti varpaista ulospäin, jolloin lyhyet kannukseni tökkäävät turhaan Bambin kylkeen aiheuttaen epämääräisiä reaktioita. Kaikkia ilmenneitä ongelmia en pysty korjaamaan perjantaihin mennessä, mutta toivon mukaan saan oman pääni - suurimman ongelmani - pidettyä kasassa, jolloin meillä on mahdollisuus tehdä siisti rata. Iso ongelma on myös hevosen eteenpäinpyrkimys, joka on täysi nolla, jos ei ole ihan pakko. Laukan saa pyörimään vasta, kun hevonen liikkuu eteenpäin ja on suora, mistä kumpikaan ei toteudu kovin helposti. Onneksi tämän viikon aikana ainakin ensimmäinen kohta on parantunut pikkuhiljaa, kun hevosella ovat ratsastaneet ainoastaan minä ja eräs erittäin taitava ratsastaja, suuri idolini.

Torstaina ratsastimme lyhyen alkuverryttelyn jälkeen läpi koko radan. Sain onneksi ratsastaa toiseksi viimeisenä, sillä sain Bambin paljon paremmin kuulolle itsenäisellä työskentelyllä. Laukkasin suhteellisen paljon ja harjoittelin vaikeaa vastalaukkaosuutta sekä tein miljoona siirtymistä: ravi-seis, ravi-käynti, käynti-laukka... Ne saivat hevosen kyllä tosi hyvin kuulolle! Itse rata oli aika hyvä, kunhan vaan itse muistan perjantaina rauhoittua ja oikeasti ratsastaa. Ei meidän menomme ole aivan niin tasaista ja siistiä kuin toivoisin, mutta kaikkea ei tämän hevosen kanssa voi vaatia, vaan yritän tyytyä siihen, että saamme radan ilman suurempia rikkoja. Opettajamme antoi radoistamme numerot ja lyhyet kommentit, ja parhaaksi tehtäväksemme osoittautuivat peruutus (7.5), oikea vastalaukka (7) sekä alku- ja lopputervehdykset (7 ja 6.5). Lisäksi Bambi liikkui oikein mukavasti eteen, mikä on jo voitto sinänsä!

Perjantaina oli sitten luvassa H-hetki eli itse suoritus. Pääsin töistä vasta myöhään ja stressasin koko päivän sitä, että varmasti ehdin. Onneksi lopulta ehdin oikein mainiosti. Lyhyen alkuverkan jälkeen aloimme ratsastaa ratoja, ja onneksi sain vuoron toiseksi vimeisenä, joten saimme Bambin kanssa aikaa verrytellä huolellisesti. Valitettavasti itse mokasin koko homman... En osannut rentouttaa itseäni ja tartutin liialla vaatimisella myös hevosen. Yritin tehdä samoja asioita ennen rataa kuin eilen, mutta ne eivät tänään taas tuntuneet auttavan juuri ollenkaan. Olin aivan varma että koko homma menee läskiksi ja niin se menikin... Varsinkin laukkaohjelma oli karmea, mikään tehtävä ei ollut niin rento kuin eilen ja oma fiilis loppuradasta oli suoraan sanottuna ihan p*ka. Onneksi opettajamme on hyvin rohkaiseva ja sanoikin heti radan jälkeen nähtyään ilmeeni, että "Oli siellä hyviäkin pätkiä..." Onnistuimme silti raapimaan kokoon 53. 526% eli suoritimme ainakin merkin. Eniten harmittaa se, etten lopulta saa tositilanteessa pidettyä omaa päätäni kasassa suorittaakseni omalla tasollani. Olisimme muuten pärjänneet varsin mainiosti. Huonoimmat pisteet saimme ihan erittäin ansaitusti laukkalävistäjästä (3, teimme hienoja vaihtoja) sekä toisesta väistöstä, "keskilaukka"ympyrästä ja laukka-ravisiirtymisestä, jonka tein unohduksen vuoksi väärässä pisteessä. Mutta aina ei voi onnistua, ja pohjalta on suunta vain ylöspäin, kuten tapaan aina koulukisojen jälkeen sanoa.

Viikonloppuna on luvassa tallimme entisen omistajan Suskin pitämä esteviikonloppu, jonne olen menossa hyppäämään! Odotan sitä erittäin paljon, sillä viime vuonna hyppyrupeamasta oli erittäin paljon hyötyä. Siitä luvassa oma postauksensa.

Yo-juhlien vuoksi en ole ehtinyt kovinkaan paljon lukemaan, minkä lisäksi Spoon River -antologia ei ole erityisesti huutanut tarttumaan itseensä. Onneksi reilimme aikana asia korjaantuu! Alla kirjoja, jotka olen saanut tai ostanut ja jotka aion kesälukemisena kahlata läpi. Erityisesti odotan Adichieta ja Hosseinia!

Näiden lisäksi toisesta kodistani ja maailmalta löytyvät seuraavat kesäkirjat:
Layla, Jari Tervo
Muuttohaukka, Catherine Gaskin
Lumi, Orhan Pamuk

Tällä viikolla olen tutustunut erityisesti matkaoppaisiin, jotka käsittelevät matkamme varrelle sattuvia kaupunkeja ja alueita. Toivon mukaan emme ole liian poikki matkustamisesta, sillä haluan ehdottomasti tutustua kaikkiin kaupunkeihin kunnolla. Toisaalta luultavasti olemme niin väsyneitä matkan viimeisellä kolmanneksella, että kiertely vaihtuu fiilistelyyn! Innoissani olen erityisesti tuosta Pohjois-Italian alueesta, jonka varalle emme ole ehtineet tekemään vielä sen suurempia suunnitelmia tai edes tarkkaa reittiplääniä. Prahassa haluaisimme tutustua ainakin vanhaan linnaan, ja Wienissä pääkohteena on vanhojen rakennusten lisäksi tietenkin Espanjalainen ratsastuskoulu, jonne yritän jo kotoa käsin varata kiertokäynnin. Valitettavasti osumme paikalle niin vilkkaana sesonkina, että lippuja aamuharjoituksiin ei enää saa ja oikeat näytökset eivät ole oikein soveltuvia kukkarolle.

Kun nyt olen alkanut jo pikkuhiljaa keräilemaan tarvittavia tavaroita, tuntuu matka jo ihan oikeasti olevan kohta jo täällä. Lähtöön on enää puolitoista viikkoa! Keskiviikkona kävin vaihtamassa rahaa, ostamassa Kilroyn toimistolta Hostelling Internationalin kortin ja ostamassa apteekista maitohappobakteerit, käsidesiä ja aurinkorasvaa. Kaikkeen on syytä olla varautunut. Luultavasti huomaan heti ensimmäisellä etapilla, että jotain tärkeää on unohtunut ja mukana on sata turhaa asiaa, joten sitä on turha vielä murehtia :)

Aurinko kun päätti retken...

Johanna Sinisalo

Ennen päivänlaskua ei voi


2000
Tammi

 



 Olen kuullut paljon hyvää Johanna Sinisalosta ja itsekin lukenut hänen novellikokoelmansa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, joten Ennen päivänlaskua ei voi on ollut jo pitkään lukulistalla. Suhtaudun yleensä hieman skeptisesti kaiken maailman voittajiin ja ehdokkaisiin, sillä ne tuntuvat yleensä olevan kyllä viihdyttäviä mutta eivät kovin mieltäylentäviä tai erikoisia ja koskettavia lukukokemuksia. Ennen päivänlaskua ei voi teki tähän kyllä osittain poikkeuksen. Plussaa kirja saa ihanasta nimestä ja viittauksesta rakastamaani lauluun, joka koki kyllä pienoisen kolauksen kevään 2015 äidinkielen tekstitaidon kokeen vuoksi... Samassa kokeessa ollut aineisto oli poimittu myös tästä kirjasta ja se löytyy tämän painoksen sivuilta 17-19.

Tarina itsessään on yksinkertainen: Enkeliksi kutsuttu mies löytää talonsa pihalta peikonpoikasen, ottaa sen huostaansa ja otus kiintyy häneen. Erinäisten erimielisyyksien ja traagisten tapahtumien vuoksi riitaantunut miehen homoystävä ilmiantaa hänet poliisille vaarallisen pedon hallussapidosta ja Enkeli pakenee Pessiksi nimittämänsä peikon kanssa.

Mielenkiintoisinta koko kirjassa on Sinisalon luoma vaihtoehtohistoria, mielenkiintoinen skenaario siitä, kuinka peikkokin voisi olla osa Suomen tavallista ekosysteemiä. Koko kirja käsittelee oikeastaan tätä ajatusta, ja välillä itse juoni jää sivuosaan. Kirja rakentuu "lähteistä", joita Enkeli selaa etsiessään tietoa peikoista ja joilla yritetään ujuttaa peikko luonnolliseksi osaksi suomalaista luontoa ja kulttuuria, sekä Enkelin ja muiden miesten välisistä suhteista. Kokonaisuus on hallittu mutta hieman rikkonainen, moderni tapa kirjoittaa todentuntuista fiktiota.

Henkilöistä Enkeliin eli Mikaeliin tutustui kirjaa lukiessa eniten, sillä hän on Pessin jälkeen kaikkein tärkein henkilö. Valitettavasti itse peikonpoikasen ääntä ja näkökulmaa ei kirjassa kuultu, mikä olisi voinut tuoda hahmoon vielä elävyyttä mutta toisaalta viedä hohtoa sen mysteerisestä luonteesta ja kyseenalaistetusta tyhmyydestä. Alakerrassa asuva Palomita saa osakseen sääliä, mutta onneksi hänen sivujuoninen tarinansa saattaa saada onnellisen lopun. Henkilöitä on vähän, mikä on vain hyvä, ettei itse tarinasta tule liian monitahoista, ja jokaisella henkilöllä on juonessa oma, tärkeä roolinsa.

Mielenkiintoista on se, kuinka tämäkin kirja on osa suomalaisuutta ja sitä on varmasti hankala ymmärtää ilman suomalaista kulttuuripohjaa: ystävälläni V:llä on kirjan tsekinkielinen käännös, joka ei kuulemma tavoita ollenkaan samaa tunnelmaa ja ajatusta kuin alkuperäinen Sinisalon teksti. Lisäksi kaikki viittaukset lauluun sekä suomalaisesta kansanperinteestä poimitut oikeat aineistot jäävät ilman merkityspohjaa, kun niiden lähteet eivät ole lukijalle tuttuja.

Pidinkö kirjasta? Kyllä ja toisaalta en. Se on hienosti kirjoitettu ja koottu hyödyntäen jo olemassaolevia aineistoja ja saattaen peikot lähelle ihmistä. Tekstilajien rajoja rikotaan ja usean eri henkilön näkökulma tuo tarinaan lisää syvyyttä. Kirjaa on hankala päästää käsistään, kun tarina on kesken, mutta ei juonen vetovoimaisuuden vaan koko peikkoidean vuoksi: itse ainakin sain kirjasta huvia lähinnä siitä, kuinka Sinisalo on luonut peikosta niin elävän ja villin, älykkään hahmon. Sinisalon käyttämä kieli on sulavaa ja hyvin kuvailevaa. Toisaalta juoni ei ole kovin ihmeellinen tai mukaansatempaava, mikä voi tässä kirjassa ollakin hyvä asia, ettei se jäisi muuten niin mielenkiintoisen idean jalkoihin ja häivyttäisi hohtoa näkökulmatekniikalta. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin lukemaan ja muodostamaan itse oman mielipiteen!


ENKELI

Kun herään on ensimmäinen ajatukseni: Pessi! Kuulen vierestäni rahinaa ja käännän päätäni, ja Pessi istuu - tai istuu on väärä sana, se on solmumaisessa modernin tanssin  asennossa jossa kaikki raajat sojottavat painovoimaa uhmaavasti eri ilmansuuntiin, ja se nuolee toista käpäläänsä innosta vavahdellen. Se tuntuu elinvoimaiselta, tyytyväiseltä, sen ympärillä leijuu tunnelma joka on kuin kuulumaton kaiku syvästä ja nautinnollisesta kehräyksestä.

Pessin pieni punainen kieli tunkeutuu tiukasti ja tunnustellen sen omien sormien väliin, punaista, mustaa, edestakaista kosteaa määrätietoista liikettä. Minä vedän sen itseäni vasten melkein tempaisemalla, rikon kaikki lupaukset mitä olen itselleni tehnyt ja kiskon syviä astmaattisia henkäyksiä ilmaa, ja samalla päästän Pessin, syöksyn ylös vuoteesta ja käteni tärisee ja jalkani tärisevät kun naputan Ecken numeron, ja kun uninen ääni vastaa, kysyn voinko heti tulla sinne.

Eteisessä en hetkeen usko mitä näen.

 

Valitut palat yo-juhlista

Nyt se on lopultakin ohi! Pääsin ylioppilaaksi pari viikkoa sitten, ja sen vuoksi blogi on ollut hieman hiljaisempi: kirjoja olen ehtinyt lukemaan hävyttömän vähän. Tässä teille kuitenkin maistiaisia juhlistani!

Mekkona minulla oli Marimekon Siirtolapuutarha-kankainen yksinkertainen kotelomekko, jonka värityksenä oli kahdesta vaihtoehdosta kirkkaampisävyinen. Pidän mekosta kyllä paljon, vaikka iso printti ei yleensä ole makuuni. Sattumalta tänä vuonna valmistuneiden joukossa oli myös yksi sama mekko mutta erivärisenä, mikä ei minua henkilökohtaisesti erityisemmin haitannut, kun ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä!

Kampaukseni teki luottokampaajani, kaimani Anna. Rakastan kaikenlaisia lettejä, sillä ne ovat sekä arkisia että juhlavia, ja tuolla niskaletillä sai kaikki lyhyemmätkin haituvat ojennukseen lakin alapuolelle. Visioni villistä nutturasta onnistui mielestäni oikein hyvin, ja se muistuttaa aika paljon vanhojentansseissa ollutta nutturaani, joka tosin sijaitsi päälaella ja oli enemmän kiinni kuin tämä. Lakki itsessään on ihan kaunis esine eikä tarvitse ympärilleen juurikaan koristeita.

Koululla juhla sujui mallikkaasti, tosin kaikkien tavaroiden, lakin, ruusun ja todistuskuoren kantaminen oli hieman haastavaa. Kansiosta tulikin yllättävän paksu, sillä suoritin lukioaikana kuvataiteen lukiodiplomin, A-ruotsin suullisen kielikokeen ja puheviestinnän päättökokeen, joista kaikista tuli erillinen todistus yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa. En olisi ollenkaan arvannut, mutta sain myös kaksi stipendiä! Äidinkielen opettajien liiton (ÄOL) ja Otavan rahaston kirjallisuusstipendin luultavasti kirjallisuuskurssiin osallistumisestani sekä Malmin seurakunnan uskontostipendin, sillä kirjoitin aineesta syksyllä 2014 laudaturin. Oli hyvin epätodellinen olo, kun näki kaikkien ystävien ja tuttujen päässä vihdoin, kaiken tämän ahkeran opiskelun jälkeen valkolakin. Ahkera työ viimein palkittiin.

Takana koulumme, ihana Viikin norssi <3

Vieraita tuli meille melkein kuusikymmentä... Sekä isäni että äitini puolen suku on kohtuullisen kokoinen, ja heidän lisäkseen paikalla vieraili isäpuoleni sukulaisia sekä ystäviäni. En erityisemmin nauti isoista juhlista ja oli inhottavaa olla kaiken huomion keskipisteenä koko päivän, mutta toisaalta olihan siitä pakko yrittää nauttia, sillä ylioppilaaksi ei pääse kuin kerran elämässään. Ruokana tarjosimme perinteistä salaattia lohen tai kanan kanssa sekä kinkkupiirakkaa, juustopullia, täytekakkua, kuivakakkua, juustokakkua ja lusikkaleipiä. Onneksi ei tarvitse noita lusikkaleipiä tehdä enää, niissä oli ihan hirveä duuni! Juustokakuista tein kaksi itse ja ne onnistuivat oikein loistavasti, tosin pinta ei ollut niin kaunis kuin olisin toivonut. Valitettavasti ruokapöydästä ei tullut otettua kuvaa.

Lahjaksi sain pääasiassa rahaa, mutta myös toivomiani astioita Iittalan mustavalkoista Taikaa. Jos joudun syksyllä muuttamaan Joensuuhun, on ainakin jotain valmiina. Lisäksi sain serkuiltani ihanan riippukeinun ja isältäni tabletin, jotta voimme matkamme aikana käyttää nettiä helpommin. En odottanut oikeastaan näinkään paljon lahjoja ja olen erittäin otettu niistä kaikista, kiitos! En ole koskaan pitänyt kädessäni shekkiä, mutta nyt sain sellaisenkin.

Ticket to the Moonin riippukeinu. Varmasti käytössä retkillä!

Illalla juhlistimme päivää kuuden hengen kaveriporukallamme ravintola Sandrossa, jossa ruoka oli erittäin hyvää ja ainakin omalaatuista, nam! Myöhemmin pyörähdimme Kallion baarissa ja jatkoimme matkaamme keskustaan. Hauskaa oli, vaikka jonot olivatkin pitkiä. Olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja hankkia liput jonnekin ajoissa, niin turhalta häslingiltä olisi vältytty.

Niin, mitäs sitten? Heinäkuun alkuun asti joudumme odottamaan tuloksia opiskelupaikasta, jonka jälkeen pystyy suunnittelemaan seuraavan vuoden tekemisiään. Jos ajattelee positiivisesti, minulla on ehkä mahdollisuudet päästä lukemaan joko kirjallisuutta Helsinkiin tai maantiedettä Joensuuhun. Helsingin maantieteen koe meni niin huonosti että siitä en elättele suuriakaan toiveita. Toisaalta ei ole katastrofi, jos en pääse minnekään, sillä haluaisin vielä lisäaikaa kartuttaa vaihtoehtoja ja saada aikaa päättää, mitä oikeasti haluan.

Yliopistodraamaa maustettuna kreikkalaisella filosofialla

Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin

englanninkielinen alkuteos 1992
suomeksi 1. kerran 1993
WSOY (Bon-pokkarit)
 

En ole koskaan ollut erityisen innostunut dekkareista, murhista tai minkäänlaisista mysteereistä, joissa syyllinen ei koskaan ole se, jonka itse olisi arvannut. Jumalat juhlivat öisin ei kuitenkaan ole millään tavalla mysteeri, vaan tarkkanäköinen kuvaus tilanteesta, joka johtaa opiskelijat äärimmäisiin tekoihin. Se kuvaa psykologiselta kannalta yliopisto-opiskelijoiden luonteita ja suhteita toisiinsa: Hampden College ei ole sisäoppilaitos, mutta se kouluna muistuttaa hieman Ishiguron Ole luonani aina -kirjan miljöötä. Tosin henkilöt ovat vanhempia ja paheilla, kuten alkoholilla ja huumeilla on suuri merkitys juonen kannalta.

Päähenkilönä kirjassa toimii Richard Papen, joka haluaa pois Kalifornian pikkukaupunkimiljööstä ja lähtee opiskelemaan Hampdeniin. Täällä hän pääsee osaksi pientä ja valikoitunutta klassisten kielten opiskelijaryhmää, jota omalaatuinen opettaja Julian johdattelee kreikan kielen ja kulttuurin syövereihin.Tutustuttuaan ryhmän muihin jäseniin Richard saa kuulla myös erikoisista, öisistä kokeiluista, joiden seurauksena ryhmän muut jäsenet ovat vaarassa ja koko vyyhti alkaa purkautua. Koko kirjan idea paljastetaan prologissa, mikä aiheuttaa hieman ahdistavan ja odottavan tunnelman koko kirjan ylle, kun tuota käännekohtaa ja siihen johtaneita syitä tietenkin lukiessa odottaa.

Aluksi olin romaanin suhteen hieman skeptinen, sillä se vaikuttaa perinteiseltä, lukijaa kaikin puolin "kosiskelevalta" ja viihteelliseltä kirjalta. Sitä se periaatteessa olikin, mutta kirjailija pääsi yllättämään hyvin positiivisesti ja pidin kirjasta, vaikka se oli hieman pitkitetty ja yksipuolinen. Kirjan rakenteesta oli löydettävissä lievää "pottermaisuutta", sillä paksuhko kirja kuvasi yhden vuoden ajalta merkittävimmät tapahtumat tiettyjen henkilöiden osalta. Runsaasti käytetyt sulkuviittaukset hieman häiritsivät muuten sujuvaa lukemista. Juoni oli alussa hyvin kehitelty ja lähti hyvin käyntiin mutta valitettavasti lopahti huippukohdan jälkeen vain asian ratkaisemiseen ja hieman turhaankin vatvomiseen.

Henkilöiden persoonallisuudet olivat kirjassa parasta antia ja loivat pohjan koko tarinalle. Richardin toiminta ei aina ollut kovin loogista ja hänen moraalinsa ei aina oikein vakuuttanut. Suosikikseni nousi lopulta Julian, kreikanopiskelijoiden opettaja, jota harmittavan vähän esiteltiin ja jonka tunneista olisin mieluusti kuullut paljon enemmän kuin vain sen ensimmäisen.  Pidin myös Henrystä, joka syrjäänvetäytyvyydellään ja synkkyydellään herätti kiinnostuksen hänen toimiensa syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Ryhmän ainoa tyttö, Camilla oli valitettavasti kirjan naisista ainoa, jota ei kuvattu tyhjäpäiseksi ja pinnalliseksi, mikä antoi hänelle tietysti lisäarvoa ja sai pitämään hänestä entisestään. Voi tietenkin olla, että myös kertojana toimivan Richardin mielipiteet hänestä vaikuttivat siihen kuvaukseen, joka lukijalle hänestä välittyi. Vaikka teoksen pääasiallisena aiheena vaikutti olevan henkilöiden luonteenkuvaus ja suhtautuminen asioihin, ei heistä ainakaan aluksi tuntunut saavan oikein otetta. Salaisuuksien ja valheiden vyyhdin purkautuessa ja henkilöiden tutustuessa Richardiin paremmin tuli myös henkilöihin "tutustumisesta" helpompaa.

Amerikkalaisia romaaneja en ole lukenut kovin montaa, eikä tämäkään välttämättä herättänyt kiinnostusta kyseisen kulttuuripiirin tuotoksiin. Tietenkin kirjan kuvaama yliopistoelämä on värittynyttä ja vain yhden, kärjistyneen näkökulman antavaa, mutta henkilöiden oikeudentunto, moraali ja runsas nesteytys eivät antaneet ainakaan kovin hyvää kuvaa ihmisryhmästä, jonka edustamia jäseniä en oikeastaan tunne. Kirjailijan muihin teoksiin voisin positiivisen yllätyksen toivossa tutustua: juuri tähän väliin, pääsykokeita ennen, sopi oikein hyvin kreikkalaista kulttuuria ja esimerkiksi Aristotelesta koskevat keskustelut ja aiheet. (toim huom. Helsingin yliopiston aineistoon kuuluu tänä vuonna mm. Aristoteleen Runousoppi) Loppupäätelmäksi voisi todeta, että viihdyttävä ja mukava tuttavuus, mutta ei herättänyt erityisen suuria tunteita. Teos saa kuitenkin huimasti lisäpisteitä ihanasta ja jännittävästä nimestä!

"Kuulimme lounaastasi Bunnyn kanssa", Charles sanoi. Nauroin. Seuraavan päivän, sunnuntain, iltapäivä oli lopuillaan, ja minä olin istunut pöytäni ääressä melkein koko päivän lukemassa Parmenidesta. Kreikka otti koville mutta sen lisäksi minulla oli krapula, ja olin lukenut niin pitkään etteivät kirjaimet enää näyttäneet kirjaimilta vaan joltain muulta, joltain käsittämättömältä, linnunjäljiltä hiekassa. Tuijotin eräänlaisessa horteessa ikkunastani niittyä joka oli leikattu lyhyeksi kuin kirkkaanvihreä sametti ja kumpuili mattoisina mäkinä taivaanrantaan, kun näin kaksoset kaukana alhaalla, leijumassa nurmikolla kuin aaveet.

Kurkotin ikkunasta ja huusin heille. He pysähtyivät ja kääntyivät, käsi otsalla varjostamassa, silmät siristyneinä ilta-aurinkoa vasten.  "Hei", he huusivat ja heidän heikot ja rosoiset äänensä kantautuivat luokseni melkein yhtenä. "Tule alas."

Niinpä me nyt kävelimme collegen takana kasvavassa metsässä, matalassa männikössä vuoren juurella, minä kaksosten keskellä.

Saaristolaisromantiikkaa

Ulla-Lena Lundberg

Jää

2012
Teos & Schildts & Söderströms
 

Paljon mainetta niittänyt Finlandia-voittaja vuodelta 2013 tarttui käteeni kirjastossa ja tartuin siihen empimättä: suosittuja kirjoja saa joko metsästää tai varailla, ja tilaisuuden osuessa kohdalle tartuin tähän kappaleeseen. Lukuviikolla nyt keväällä koulussamme järjestettiin aamunavaus, jossa oppilaat ja opettajat esittelivät omia kirjasuosikkejaan. Olin itsekin mukana tilaisuuden toteuttamisessa ja Jää nousi esille kahdesti, alkuperäiskielellä ruotsiksi sekä suomenkielisenä versiona.

On aina haastavaa lukea kirjaa, josta on kuullut paljon hyvää ja johon sen vuoksi kohdistuu paljon positiivisia odotuksia. Onneksi Jää ei pettänyt odotuksia: se oli romanttinen ja hauskakin, aito kuvaus saaristolaiselämästä ja selittämättömästä kaipauksesta. Juoni on hieman hidastempoinen eikä merkittäviä käänteitä ole montaa, mutta se toisaalta sopii hyvin saaristolaiseen, hitaampaan elämäntyyliin. Ihmiset oli kuvattu aidosti ja uskottavasti, juuri sellaisiksi kuin heidät voisi kuvitella.

Kerronta kirjassa oli hyvin suomennettua ja sujuvaa, mukavaa luettavaa. Myös luontokuvaus oli hyvin osuvaa, ja varsinkin Lundbergin merenkuvaus osui kohdalleen. Luin kirjan yllättävän hitaasti, osin ajanpuutteen, osin kirjan vaatimien hengähdystaukojen vuoksi. Ensin luulin sen johtuvan siitä, ettei tarina ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, mutta ymmärsin, että ajattelin sen tunnelmaa ja henkilöitä koko ajan, alitajuisesti, kaivaten tilaisuutta päästä uudelleen tarinaan sisälle.

Se epätoivo, kun hetkeä ennen loppuratkaisua ymmärsi, mitä tulisi tapahtumaan! Olisin suonut kirjalle minkä tahansa muun päätöksen kuin tämän. Sen olisin vielä kirjailijalta hyväksynyt, että pappi Kummel olisi sortunut juomaan tai rakastunut tohtori Gylleniin, tai, tai... Mutta tätä en voi uskoa. Se ei voi päättyä näin. Lue kirja, niin ymmärrät sen traagisuuden. Henkilöhahmoista samaistuin eniten Monaan, papin toimeliaaseen pastorskaan, joka jaksaa, vaikka ei oikeasti jaksa, on välillä kiukkuinen läheisilleen ja rakastaa niin, että pakahtuu. Varsinkin kirjan loppupuolella ymmärrän hänen reaktionsa paremmin kuin hyvin, vaikka en ole siitä itse ylpeä: tiedän reagoivani asioihin samoin kuin hän, vaikka tiedän, että toisten mielestä se ei ole järkevää. Myös posti-Antonin ajatusmaailma kuvasti hyvin vielä sodan jälkeen vallinneita kansanuskomuksia, mitkä loivat mukavan vastaparin papin lähes vankkumattomalle uskolle. Itse Petter Kummel tuntui välillä jopa liian täydelliseltä henkilöltä ollakseen uskottava, mutta toisaalta hänen tyyliinsä kuului juuri iloisuus, toisten auttamishalu ja välittäminen. Oikea malliesimerkki kaikille, siis.

Itse olen jotenkin kummasti viehtynyt papeista kertoviin romaaneihin, sillä se maailma, jossa he elävät, on hyvin kiinnostava. Äidinkielen kurssiin liittyvältä klassikkokirjojen listaltani löytyi peräti neljä pappisromaania: Papin perhe, Papin tytär, Papin rouva ja Reigin pappi. Näitä oli hyvä verrata! Samoin saaristolaiselämän idyllisyys ja itse meri on herättänyt positiivisia mielikuvia, varsinkin kun sitä elämää on itse saanut maistaa isäpuoleni vanhempien omistamalla kesäpaikalla Korppoossa, Turun saaristossa. Jäässä mainitulla Utön saarella saariston ulkolaidalla olen itsekin vieraillut. Haaveissani on joskus suunnata polkupyörä Ahvenanmaalle.

Jäätä voi ehdottomasti suositella kaikille, joilla ilmenee kiinnostusta verkkaiseen elämäntyyliin ja traagisiin kohtaloihin, aitoon ihmiskuvaukseen ja luonnon kauneuden ihasteluun. Lukulistalleni nousee varmasti myös kirjan itsenäinen edeltäjä, Marsipaanisotilas, joka kyllä vaikuttaa astetta masentavammalta ja tummasävyisemmältä.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

---

"Sinusta olen varmaan lapsellinen, mutta viihdyn täällä jo nyt niin hyvin, etten halua koskaan lähteä täältä. Luuletko että te kestätte minua seuraavat neljäkymmentä vuotta?"
Silloin lukkari naurahtaa niin kuin mistään kahtiajaosta ei olisi puhuttukaan. "Tervetuloa vain. Se on varmasti vuoden uutinen: pappi, joka ei kyttää tuottoisampaa virkapaikkaa."

Kohti esteitä ja niiden yli

Viime sunnuntaina, 17.5 hypättiin kauden viimeiset kilpailut ja samalla selvitettiin seuran estemestarit. Itse en mestaruudesta tänä vuonna kisannut, sillä en halunnut haastaa itseäni liikaa hyppäämällä liian korkeaa luokkaa liian nopeasti. Muutama päivä sitten päätös kadutti, mutta nyt olen tyytyväinen, sillä saimme hyvän radan 70-80 luokasta! Arvosteluna kaikissa luokissa oli A0/taito, mistä kyllä tykkään tosi paljon, kun voi ratsastaa maltilla ja ihan rauhassa, keskittyen ihan muihin seikkoihin kuin nopeuteen.

Ratsuna tällä kertaa kimo ruuna Gera, joka on tullut tallillemme muutamia kuukausia sitten. Sain hypätä tällä hurmaavalla herralla kaksi edellistä tuntiani, joten ihan vieraille vesille en ollut lähdössä. Muutama muukin olisi Geran kisoihin halunnut, mutta onneksi joskus sattuu hyvä onni minullekin. Verryttelyssä meillä molemmilla oli hieman jännää, kun kisatilanne on aina hieman erilainen kuin tavallinen arki, ja voi olla että keräsin siihen jopa liikaa painetta. Tämän hevosen kanssa se voi olla myös negatiivinen juttu, sillä opettajani mainitsi, että se kieltää helpommin, kun käy liian kovilla kierroksilla. Estekorkeus oli suurin mitä olen koskaan kisoissa hypännyt ja se hieman jännitti, mutta muutaman verryttelyhypyn jälkeen todettiin Geran kanssa molemmat, ettei tässä ole mitään hätää. On tuo vaan niin mahtava hevonen! Onneksi sain opettajalta verryttelyssä hyviä vinkkejä, sillä olisin muuten ratsastanut Geraa liian löysästi ja liian pitkällä ohjalla, ja luoja ties mitä siitä olisi tullut.



c) Nora Oravainen

Olin laskenut sen varaan, että radalle päästyäni saan kiertää sen vielä rauhassa läpi ja tarkistaa ohjaustoiminnot, mutta kun edellinen ratsukko ei päässyt toiseen vaiheeseen, tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa pöytäkirjaa, jolloin pilli vihelsi melkein saman tien. Tämän vuoksi myös ensimmäiset esteet menivät hieman haahuillessa ennen kuin sain omat ajatukseni koottua. Pääpiirteissään rata oli oikein hyvä, näin ponnistuspaikat hyvin ja tempo pysyi tasaisena. Huomasin kyllä selkeästi, että oma istuntani horjuu liikaa isommissa hypyissä ja jalustin valui liikaa kantapäähän. Myös pöytäkirjassa mainittiin, että hyppään ehkä liian aikaisin, ennen hevosta, ja oman vartaloni tulisi odottaa hyppyä. Olen pitänyt kasikymppiä itselleni maagisena rajana, ja nyt kun se on ylitetty, pienenä tosin, olo on helpottunut. Se ei ollut vaikeaa, hieman vain haastavampaa kuin jo-rutiinilla menevä 70. Kaikki tuntui niin yksikertaiselta ja jollain tavalla helpolta. Tämä voi johtua myös siitä, että en asettanut itselleni mitään paineita. Nyt kun olen päässyt koko toisia vastaan kilpailemisen yläpuolelle, radalla olo niin koulu- kuin estekisoissakin on paljon rennompaa ja tuloksia tulee.

 

Kuvasta tuli ihan oudon sininen! Sijoituksena lopulta 3/10, mestaruusmitali jäi saamatta, sillä junnuvuodet on ohitettu.

Mutta kuinka tästä jatketaan? Toivoisin, että voisin kesällä Suskin esteviikonlopussa hypätä vähän isompia esteitä, jolloin niihin saisi taas samanlaisen rutiinin, mikä on tällä hetkellä 70 senttimetrissä. Jos ennen syksyn kisoja pääsisi vielä hyppäämään, voisi olla hyvä mahdollisuus jopa aloittaa kausi kasikympistä. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten asiaa ehtii pohtia vielä. Viime vuosina kauden ensimmäisissä kisoissa on ollut luokat 60 ja 80 ja seuraavissa 70 ja minulle liian suuri 90, jolloin ensimmäinen "oikea" 80 saattaa venyä jopa syksyn viimeisiin tai ensi kevään ensimmäisiin kisoihin. Toivon mukaan saan vielä jatkaa Geralla hyppäämistä, sillä Antilla, jolla olen muutaman kerran kisannut, en uskalla vielä lähteä hyppäämään liian korkealta ja liian kovaa.

Mitä muuta on tapahtunut sillä välin, kun blogissa on ollut hiljaista? Olen yrittänyt panostaa täysillä pääsykokeisiin lukemiseen, mutta oma motivaatio hieman hukkui taas ylioppilaskirjoitusten tulosten myötä. Muihin arvosanoihini olen tyytyväinen, mutta se, ettei äidinkieleni noussut sitä yhtä pistettä ylöspäin L:ään, harmittaa tosi paljon. Kuinka voisin uskotella itselleni olevani tarpeeksi hyvä lukemaan kirjallisuutta ja esimerkiksi opettamaan äidinkieltä, jos en itse edes yllä vaaditulle tasolle? Toisaalta tiedän, että en yltänyt millään mittapuulla omalle totutulle tasolleni tekstitaidon kokeessa, joten tulos on varmaankin siihen verrattuna ihan ok. Vielä on pohdittava, että haluanko käydä uusimassa sen ensi syksynä. Maantieteen pääsykoe eilen oli jännityksen paikka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää murehtia, sillä olen suhteellisen varma, etten tule pääsemään sinne sisälle. Hyvää rutiinia ensi viikon näytön paikkaa ajatellen, kuitenkin.

Sisäoppilaitoksia ja ihmeellisiä dystopiajuttuja

Kazuo Ishiguro

Ole luonani aina

englanninkielinen alkuteos ja suom. 2005
Tammi
 

Ishiguron Ole luonani aina on tulevaisuuteen sijoittuva tarina Kathystä ja hänen ystävistään Ruthista ja Tommystä. He asuvat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa ja oppivat siellä kaiken, mitä heidän tarvitsee tietää tulevista tehtävistään yhteiskunnassa. Kohtalo ja vallan pyörät pyörivät vääjäämättä ja he tekevät velvollisuutensa, niin kuin kuuluu.

Koko tarinan karmeus ja kirjailijan luoma tulevaisuuskuva aukenevat lukijalle sivu sivulta. Niiden myös inho koko ihmiskuntaa kohtaan lisääntyy... Kirja oli ihan todella hyvä, vaikkakin hieman masentava, varsinkin siksi, että sen luoma ajatusmaailma on oikeasti jo tätä päivää, eikä hirveästi enää puutu, ettei se toteutuisi ainoastaan ahneuden ja eriarvoisuuden vuoksi. Valitettavasti juonesta on vaikea kertoa oikeastaan mitään paljastamatta sen sisintä ajatusta. Kathy ja Tommy ovat ystäviä ja Ruth ja Tommy ovat yhdessä. He ovat nuoria, joilla on nuorten tunteet ja halu toteuttaa itseään luovasti, oppia uutta. Ihmissuhdeasetelmasta voisi päätellä sekavia suhdesotkuja, mutta sellaiseen kirja ei ohjaa: pikemminkin Kathy ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tunteitaan Tommya kohtaan, jolloin ongelmia kolmikon välille ei syntynyt.

Ole luonani aina jää mieleen pitkäksi aikaa, mutta ikävällä, häiritsevällä tavalla. Joitakin seikkoja kirjassa ei selitetty tarpeeksi, ja ajatus sen taustalla olisi voitu ilmaista selkeämmin. Yksityiskohtien ja pahuuden konkretisoiminen henkilöihin olisi rikastuttanut tarinaa paljon, vaikka näkökulma olisikin ollut päähenkilöissä. Nyt koko tarina tuntui olevan vähän pintaraapaisu, kiertoajelu Ishiguron luomassa maailmassa, mutta ei sen syvempää luotaava filosofinen tutkimus. Kolmen päähenkilön väliset suhteet olivat jopa laimeita, mitäänsanomattomia, ja olisin kaivannut enemmän tunteiden paloa ja kapinahenkeä. Kirjan alkupuolella lukemista häiritsi kertoja-Kathyn tapa hyppiä asiasta toiseen ja tyyli kertoa asioita: "Niin, voisin nyt tässä välissä kertoa teille tästä asiasta..."

Henkilöiden oma persoona välittyi hienosti kirjan sivuilta, mutta se ei tuntunut juuri vaikuttavan tarinan kulkuun tai tekevän heistä mielenkiintoisempia. Henkilöt ikään kuin esiteltiin ja heidän luonteensa pääpiirteet tulivat esille, mutta lukija ei kuitenkaan päässyt ihan heidän iholleen ja päänsä sisälle ymmärtääkseen henkilöiden toimintatapoja. Olisin mieluusti kuullut lisää Lucy-neidistä, joka valitettavasti jäi etäiseksi sivuhenkilöksi.

Ishiguro kirjoittaa kaunista kieltä, hyvin arkista mutta sujuvaa. Sitä on miellyttävä lukea, ja uskon, että joku muu hänen kirjansa säväyttäisi enemmän. Ole luonani aina oli hieno lukukokemus, mutta joistakin kohdista heikosti rakennettu. Ehkä seuraavaksi tartunkin Pitkän päivän iltaan tai Silmissä siintäviin vuoriin?

Oli kuitenkin yhtä ja toista, minkä vuoksi en päässyt puhumaan Tommyn kanssa lähipäivien aikana. Näin hänet sitten eräällä ruokatunnilla harjoittelemassa jalkapalloa eteläisen kentän reunassa. Aikaisemmin hän oli potkiskellut palloa parin muun pojan kanssa, mutta nyt hän oli yksin ja pompotteli palloa ilmassa. Menin sinne, istuuduin nurmikolle Tommyn taakse ja nojasin selkäni aidantolppaan. Siitä ei voinut olla kovin pitkä aika, kun olin näyttänyt Tommylle Patricia C:n kalenterin ja hän oli marssinut tiehensä, sillä muistan ettemme suhtautuneet toisiimme täysin luontevasti. Tommy temppuili edelleen pallon kanssa kasvot keskittyneesti kurtussa - polvi, jalka, pää, jalka - ja minä nyhdin apiloita ja tuijotin kauas metsään, joka oli aikoinaan herättänyt meissä niin suurta pelkoa. Päätin lopulta murtautua ulos umpikujasta ja sanoin:
"Tommy, puhutaanpa nyt. Haluan keskustella kanssasi yhdestä asiasta."

Outoja novelleja Euroopasta

Gabriel García Márquez

Oudot vaeltajat

1992
WSOY
 

Iki-ihanan latinokirjailijan novellikokoelma sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokaisesta välittyy ajatus liikkumisesta, lähtemisestä ja etsimisestä. Kokoelma kuvaa ihmisten outoutta ja samalla heidän tavallisuuttaan ja suhdettaan ympäristöön. Suurin osa novelleista on kuin tunnelmakuvia, sillä niistä välittyy tunne siitä, ettei mitään oikeastaan tapahdu, mutta silti jokin olennainen on muuttunut. Juoni on usein hyvin yksinkertainen: esimerkiksi novellissa Seitsemäntoista myrkytettyä englantilaista eräs pyhiinvaeltajarouva näkee hotellissa seitsemäntoista ruumista, käy syömässä ja palaa takaisin hotellille huomatakseen, että ruumiit kannettiin pois. Tapahtuma itsessään ei ole ihmeellinen tai merkittävä - tai, no on - mutta se saa aikaan valtavan muutoksen päähenkilössä itsessään. Osassa kertomuksista jäi avoimeksi se, mitä kirjailija on juuri kyseisellä synkällä tarinalla halunnut oikein sanoa.

Márquez itse on sanonut, että tämä kokoelma on kaikkein lähinnä sitä, mitä hän on aina halunnut kirjoittaa. Niiden kirjoittamiseen ja kokoamiseen on kulunut aikaa yhteensä kahdeksantoista vuotta. Teemana on usein kuolema ja rauhan saavuttaminen. Itse en ole mikään erityinen latinalaisen kulttuurin tuntija, mutta olen ainakin saanut sellaisen käsityksen, että he kunnioittavat kuolleitaan hyvin paljon ja kokevat, että he ovat elävien arjessa mukana koko ajan. Tämä tunnelma välittyi hyvin myös näistä novelleista.

Itse rakastuin Márqueziin hänen tunnetuimman teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys yhteydessä. Rakastuin hänen tapaansa kirjoittaa ja ilmaista itseään, vaikka juonenpunonta ja tarinan jännitteet eivät ehkä olleet niitä loisteliaimpia. Hieman petyin siihen, ettei tapahtumapaikkana ollutkaan helteinen Etelä-Amerikka vaan helteisen Euroopan monet suuret kaupungit, joissa kirjailija oli vieraillut aiemmin. Jollakin oudolla tavalla näistä novelleista jäi kummallinen, outo olo: ne jäävät painamaan mieltä vielä moneksi päiväksi, ehkä viikoiksi tai vuosiksi lukemisen jälkeen. En ole koskaan oikein pitänyt novelleista, sillä niiden lukeminen on niin nopeaa, mutta nämä kaikki tekivät todella vaikutuksen hyvin koukuttavalla tavalla.

Novelleista tuli mieleeni Johanna Sinisalon hieno kokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, jossa myös leikiteltiin yliluonnollisilla elementeillä ja häivytettiin todellisuuden ja jonkin toisen välillä. Asiat eivät aina ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Lempinovellini Márquezin kokoelmassa olivat Maria dos Prazeres sekä Rouva Forbesin onnellinen kesä. Ensimmäisen siivittämänä on reilimme nähtävyytenä Montjuichin hautausmaa. Jälkimmäisestä novellista on seuraava lainaus.


Rouva Forbes saapui heinäkuun viimeisenä lauantaina Palermon vuorolaivalla, ja heti ensi kerran hänet nähdessämme tajusimme että lysti oli lopussa. Hän saapui etelän helteeseen sotilassaappaissa ja tiukkaan napitetussa puvussa, huopahattu miehiseen malliin leikatuilla hiuksillaan. Hän haisi apinankuselle. "Siltä kaikki eurooppalaiset haisevat, erityisesti kesällä", sanoi isäni meille. "Se on sivistyksen haju." Mutta sotaisasta vaatetuksestaan huolimatta rouva Forbes oli kalvakka olento, joka olisi saattanut herättää meissä tiettyä myötätuntoakin, jos me olisimme olleet vanhempia tai jos hänessä olisi ollut vähintäkään jälkeä lempeydestä. Maailma muuttui toiseksi.

Lukemisesta

Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan ja historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kun alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Virginia Woolf (suom. Jaana Kapari-Jatta)

Osan tästä katkelmasta luimme kirjallisuuskurssimme pitämässä aamunavauksessa keväällä, ja se mielestäni tiivistää ajatuksen lukemisesta niin kuin sen itse näen: luemme, jotta saamme olla hetken joku muu ja jossain muualla, ja jotta voimme saavuttaa tämän tavoitteen, joudumme luopumaan niistä odotuksista, joita olemme keränneet ja astumaan tarinaan sisälle ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Jokaisella on tietysti oma syynsä lukea, eikä niistä mikään ole toista huonompi. Itse luen päästäkseni hetkeksi pois todellisuudesta ja kuullakseni toisen ihmisen tarinan, ja se kiehtoo erityisesti silloin, kun se toinen on ihan erilainen kuin minä tai hän elää tyystin erilaisessa maailmassa. Ei sillä, että tässä todellisuudessa olisi jotain vikaa, mutta sen luoja vaikuttaa välillä kovin mielikuvituksettomalta ja tylsältä, jolloin arkeen tarvitsisi omia pieniä lisämausteitaan, jotta siitä saisi mielenkiintoisen.

Mitä voin lukemisesta yleensä teille kertoa? Rakastan vetäviä tarinoita, joissa juoni kulkee ja henkilöt ovat samaistuttavia: tässä asiassa olen samoilla linjoilla Aristoteleen kanssa. Runousoppia kahlatessani olen muodostanut samalla omaa näkemystäni hyvästä tragediasta. Ikävä kyllä rakastan sitä, kuinka toiset joutuvat vaaroihin ja selviytyvät niistä ilman että minun tarvitsee tehdä mitään. Voin vain tarkkailla vierestä ja elää hetkiä heidän kanssaan. Toivon mukaan tarkkailijan asema ei ole osani koko elämäni ajan, sillä jokaisen on lopulta elettävä oma elämänsä. Sitä ei voi tai edes saa seurata vierestä.

Joskus kuvittelen itseni toiseen aikaan ja paikkaan, mikä ei sinänsä ole kummallista. Jos olisinkin syntynyt linnanneidoksi keskiajalla, nauttisin varmasti narrien esityksistä ja luutunsoitosta. Jos onni ei olisi niin puolellani, voisin ihan yhtä hyvin ihailla tarinankertojia kylän torilla. Antiikin aikana polisten keskustoreilla pidetyt puheet ja Homeroksen tarinat olisivat varmasti olleet niitä, joiden parista olisin itseni löytänyt. Alkuperäiskansojen parissa olisin voinut erikoistua kansantarujen muistamiseen. Näitä kaikkia kuvitelmia yhdistää tarinoiden kuulemisen ja kertomisen into, rakkaus haaveiluun ja kuvitteluun. Onhan siis ihan luonnollista, että nykyaikana löydän itseni yhä uudestaan ja uudestaan istumassa aamiaispöydässä kirja kädessä? (Tämä on sinänsä huolestuttavaa, sillä luultavasti joskus vielä myöhästyn unohduttuani ruokapöytään. En osaa enää edes syödä kunnolla tekemättä jotain samanaikaisesti...)

Pahoittelen, että ajatukseni harhailee aina sivukujille: en aina osaa koota niitä sellaisiksi kuin haluaisin, ja useimmiten ne päätyvät ihan eri lopputuloksiin kuin alun perin kuvittelin! Toisaalta se voi olla ihan hyväkin asia, vai kuinka?

Haurasta, kuin lasia

Haruki Murakami

Norwegian Wood

alkuteos 1987, suomeksi 1. kerran 2012
Tammi

Norwegian Wood on upea kirja hauraasta rakkaudesta ja saavuttamattomasta onnesta kahden rikkinäisen ihmisen elämässä. Murakamin kirja on ensimmäisiä japanilaisia ja kaakkois-aasialaisia teoksia, joihin ikinä tartun, ja olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Murakamihan on erittäin kiitelty ja arvostettu kirjailija, eikä suotta!

Kirjassa minä-kertojana toimii Watanabe, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan ja joka päätyy lohduttamaan kuolleen ystävänsä tyttöystävää. Kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä saavat tukea toisiltaan. Ajan kuluessa Watanabe rakastuu Naokoon, joka ei ikinä voi rakastaa ketään muuta kuin Kizukia, kuollutta poikaystäväänsä.

Suomalaisia väitetään usein melankolisiksi ja murheellisiksi ihmisiksi, mutta en muista törmänneeni suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa olisi niin surullinen pohjavire kuin Norwegian Woodissa. Kirjan ankean alun jälkeen toivo ehkä hetkeksi herää, mutta toivolle ei ole sijaa tässä kirjassa. Voi olla, että Naokon kohtalo oli luettavissa jo heti alkumetreiltä. Toisaalta kirjaa lukiessa surumielisyys tuli esiin hyvin kauniilla tavalla ja vain loi siitä entistä koskettavamman. Kirjailija itse ei ainakaan tämän teoksen perusteella vaikuta kovin hilpeältä tyypiltä.

Watanabe ihmisenä vaikuttaa hyvinkin mukavalta, joskin hieman erikoiselta. Kun tarinaa kerrottiin hänen näkökulmastaan, vaikutti poika hyvinkin "normaalilta" huolimatta niistä haavoista, joita elämä oli häneen jättänyt. Kirjailija ei korostanut kovin paljon hänen osaansa tarinassa, vaan vaikutti siltä, että Watanabe olisi ollut vain välikäsi, tahdoton pelinappula, jonka kautta Naokoa tarkkailtiin. Kirjan lopussa tuntui kuin hän olisi itsekin ymmärtänyt tarpeensa parantua henkisesti, kun se toinen puoli, johon tukeutua, oli poissa. Halu auttaa Naokoa piti myös Watanaben koossa.

Midori, Watanaben ystävä, oli kirjan aurinko: pirteä, energinen ja suora, itse elämä. Naokoa taas voisi verrata esimerkiksi kuuhun, joka heijastaa takaisin muiden valoa, mutta on sisältä ontto ja tyhjä. Midorin rakkaus vaikuttaa paljon terveemmältä kuin  Naokon, ja jollain tavalla voisi ajatella, että kirjan tapahtumien pääasiallinen tarkoitus olikin saattaa Midori ja Watanabe yhteen, jotta jälkimmäinen voisi joskus olla kokonainen? Rakkaus Naokoon ja tahto saada tämä parantumaan määritteli pitkälti sitä, millainen pojasta tuli.

Kirjan henkilöistä suosikikseni nousi Reiko, joka oli Naokon huonetoveri parantolassa. Hän on kokenut elämässään kovia eikä luota itseensä, mutta saa nostettua itsensä ylös ja jatkettua elämäänsä. Vanhasta naisesta huokuu sivujen läpi sellainen rauhallisuus, luottavaisuus ja elämänilo, jota kadehdin.

On Norwegian Woodista myös vähän huonoakin sanottavaa. Sen länsimaisuus hieman ärsytti, sillä onhan se kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisessa kulttuuripiirissä, kuin missä itse elämme. Toisaalta kun en itse ole koskaan Japanissa käynyt, on vaikea sanoa, kuinka länsimaistunut maa todella on, ilman että nojaa liikaa omiin stereotypioihinsa. Voi olla, että 1960-luvun lopulla nuoret olivat myös Japanissa suuntautuneet paljonkin eurooppalaiseen arvomaailmaan. Kirjassa oli valtavasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, ja välillä tuntui, että kirjailija halusi varta vasten syöttää niitä lukijoilleen.

Kirjan nimi viittaa Beatlesien samannimiseen kappaleeseen, joka esiintyy kirjassa useasti ja on Naokon lempikappale. Voit kuunnella sen tästä.

Kenelle tällaista kirjaa sitten voi suositella? Jos minulta kysytään, niin ihan kaikille. Käsittelemme Murakamia koulumme opettajien kirjakerhossa muutaman viikon päästä, ja uskon, että Norwegian Wood onnistuu koskettamaan hyvin erilaisia ihmisiä. Japanilaiselle kulttuurille tyypillinen rauhallisuus ja tyyneys, kaiken vääjäämättömyys välittyvät myös tästä kirjasta.

Mitä pidemmälle talvi ehti, sitä kirkkaammiksi Naokon silmät muuttuivat. Kirkkaus ei kuitenkaan kohdistunut mihinkään. Joskus Naoko naulitsi katseensa silmiini ilman mitään selvää syytä ja näytti siltä kuin olisi etsinyt jotain. Minulle tuli siitä jotenkin outo, yksinäinen ja avuton olo.

Mietin, yrittikö Naoko kertoa minulle jotain, mitä hän ei osannut pukea sanoiksi - jotain sellaista mikä ei taipunut puheeksi, jotain mitä hän ei itsekään täysin tavoittanut eikä siksi osannut ilmaista. Hän vain hypisteli hiusssolkeaan, taputteli suupieliään nenäliinalla tai loi minuun merkityksettömän katseen. Aina silloin minun teki mieli rutistaa häntä, mutta en uskaltanut. Pelkäsin loukkaavani häntä. Niinpä ne vain jatkoimme matkaamme Tokion kaduilla ja Naoko yritti etsiä sanoja.

Venäläinen klassikko

Fjodor Dostojevski

Rikos ja rangaistus

alkuteos 1866, suomeksi 1. kerran 2008
Otava (Seven-pokkarit)

Dostojevskin teoksista on kirjoitettu niin paljon, että tuntuu turhalta lisätä määrää turhanpäiväisillä korulauseilla, joissa kuvataan Rikoksen ja rangaistuksen nerokkuutta.

Kirja oli hyvä kyllä, sitä en kiellä. Se oli kuitenkin pitkä ja välillä puuduttava, saman tarinan olisi saanut puoleen sivumäärään ottamalla "turhat" osat kirjasta pois. Koko tapahtumasarja koostuu rikoksesta, sairastumisesta, rikoksen puimisesta ja tunnustamisesta. Ja tähän kaikkeen tarvittiin melkein 700 sivua.

Raskolnikov henkilönä ärsytti minua, sillä hän vaikutti äreältä ja saamattomalta, vähän jopa laiskalta ihmiseltä. Näkemys siitä, että toiset ovat  parempia ihmisiä kuin toiset ja ovat näin enemmän oikeutettuja tekemään rikoksia yleisen hyvän vuoksi on erikoinen ja ehkä antaa näin  Raskolnikoville tehdä rikoksensa. Hyvä kysymys on myös, että katuiko hän tosissaan rikostaan, oliko sen jälkeiset tunnontuskat aitoja ja mistä johtuvia sekä saiko Sonja hänet rakkaudellaan tosiaan "parantumaan" ja kääntymään oikealle tielle. Loppu kirjassa oli ehkä liian onnellinen, tai sitten se vain vaikutti siltä synkähkön kirjan jälkeen.

Lempihahmokseni nousi oma-aloitteinen ja vahva Dunja, joka oikeamielisenä tuki veljeään tämän pahoista teoista huolimatta. Razumihin aikeista ei ainakaan ensin ottanut oikein selvää, mutta henkilönä hänkin oli miellyttävä. Heidän tarinansa toi tarinaan oman mukavan lisämausteensa, sillä synkillä tapahtumilla voi olla myös onnellisia seurauksia.

Koko kerronta rakentui kohtausten varaan, eikä mitään oltu jätetty nopeampitempoisen epäsuoran kerronnan varaan. Yksityiskohtainen kerronta auttoi kyllä pääsemään tarinaan sisälle ja kokemaan tapahtumat yhdessä henkilöiden kanssa. Henkilöiden epämääräiset ja useat nimet sekaantuivat, kun ei oikein tunne venäläistä nimeämislogiikkaa.

On harvinaisen vaikea sanoa, pidinkö Rikoksesta ja rangaistuksesta vai en. Siitä pitäisi pitää, se on maailmankirjallisuuden merkkiteos ja herättänyt keskustelua jo yli vuosisadan ajan. Puuduttava se oli, välillä pitkäveteinenkin, Raskolnikov ei ollut lempihahmojani ja aihe itsessään ei ole niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Toisaalta se herättää monenlaisia kysymyksiä rikoksen ja rangaistuksen ajatuksesta, siitä, mikä on oikein ja väärin ja kenellä tosissaan on oikeus tuomita toinen hänen tekemiensä vääryyksien pohjalta. Ihan kiva kasi puol, voisi sanoa.

Aluksi - tai jo pitkän aikaa - häntä oli askarruttanut muuan kysymys: miksi lähes kaikkien rikosten selvittely ja ratkaiseminen on niin helppoa ja miksi melkein kaikkien rikollisten jäljet paljastuvat niin selvästi? Hän oli vähitellen päätynyt monenlaisiin ja kiinnostaviin johtopäätöksiin. Hänen mielestään tärkeimpänä syynä ei ollut niinkään rikoksen salaamisen käytännöllinen mahdottomuus kuin itse rikollinen: itse rikolliseen, miltei jokaiseen heistä, iskee rikoksen tekohetkellä jonkinlainen tahdon ja käsityskyvyn lamaannus ja ne korvautuvat lapsenomaisen ilmiömäisellä huolettomuudella, ja juuri silloin kun tarvitaan ennen kaikkea mielenmalttia ja varovaisuutta.

Pentukuumetta

Olen jo pitkään haaveillut omasta koirasta, ja viimeisen vuoden olen tosissani alkanut sitä pohtimaan, josko oman karvaturrin saisi viereen. Elämän realiteetit on kuitenkin (valitettavasti) otettava huomioon, joudun odottamaan siihen asti, että olen muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Samoin ajanpuute saattaa juuri nyt nousta ongelmaksi, sillä jos opiskelee, tekee töitä ja harrastaa samanaikaisesti, ei aikaa jää tarpeeksi koiralle. Kun sen kerran ottaa, on aikaakin oltava sen hoitamiseen kunnollisesti. Samalla ehtii kartuttamaan myös kokemusta ja luettavaa kirjallisuutta entisestään...

Koira ei saa olla liian pieni vaan tarpeeksi iso, niin ettei se jää jalkoihin. Koiran pitää olla koiran kokoinen. Sen turkki ei saa olla liian pitkä, kuuma tai takkuuntuva. Liian vilkas koira aiheuttaa hermosärkyä ja liian laiska tai vetelä ei jaksa innostaa. Saa kiintyä yhteen ihmiseen mutta ei saa olla epäluuloinen tai välinpitämätön muillekaan. Kerrostalossa viihtyvä koira ei saa olla kovin meluisa tai valtavan energinen tuholainen. Vaativa asiakas, siis. Olen rajannut vaihtoehdot seuraaviin: lyhytkarvainen collie, novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja lapinporokoira. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Yhden lyhytkarvaisen collien tunnen, ja se yksilö on kyllä todella mukava koira ja uskon sen olevan myös rodulleen tyypillinen yksilö. Harrastusmahdollisuuksia on collieiden kanssa tietääkseni hyvin paljon erilaisia. Novascotiannoutajia kutsutaan usein sairaiksi pienen perinnöllisen vaihtelun vuoksi, mutta omaan silmään kuitenkin mukavannäköinen koira. Tietenkin terveys edellä, koiran pitämisestä menee ilo jos koira on sairas eikä pysty elämään täysipainoisesti. Erilaisia vesikoiria tiedän muutamankin ja ovat kyllä vakuuttaneet, turkki on vain huvittavan näköinen. Toisaalta jokin näisää on, joka ei nappaa. Olisiko luonne tai ei-niin vilkas luonne? Lapinporokoira on listan hännänhuippuna, ja mietityttää luonteensa vuoksi. Kaupungissa paimenvietti ei ole suotavaa, mutta toki näissäkin on erilaisia linjoja ja suuntauksia. Luonne voi olla tietääkseni hieman dominoiva, mikä ei tietenkään ensimmäistä omaa koiraa hankkivalle ole hyvä juttu.



Pahoittelen, omia kuvia aiheesta ei ole! Kuva: http://www.tunturisusi.com/koiralinkit/collielyhyt.html

Kuva: http://www.kskk.net/vuodenkoirat/vuodenkoirat2009.htm

Perheellämme oli monta vuotta sitten pieni sekarotuinen (maltan)koira, silloisen äitipuoleni mukanaan tuoma valkoinen otus. Suloinen kyllä, mutta ei oma. Periaatteessa siis tiedän mitä koiran pitäminen pitää sisällään. Kirjallisuutta on enemmän kuin tarpeeksi ja sitä on tullut myös luettua. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin käytännön kokemus, mutta auttaa eteenpäin.

Koiran kanssa mahdollisia harrastuksia on tietenkin useita ja ne omimmat riippuvat varmasti koiran luonteesta ja rodusta. Erilaiset tottelevaisuusjutut olisi ihan ykkösjuttu, ja agility kuulostaa tosi hauskalta, vähän kuin esteratsastukselta. Tällaisia ehtii tietenkin ajattelemaan sitten myöhemmin, mutta haaveilulle ei mahda mitään... Tietenkin on opiskelijana ajateltava rahaakin, sillä ainakaan rotukoiraa ei hankita ihan tuosta vain. Uskon kuitenkin, että kun motivaatiota löytyy, löytyy myös säästöistä palanen unelmien toteuttamiseen.

Millainen koira minulle sopisi?

Heikkoja heijastuksia todellisuudesta

Bruno Schulz

Kanelipuodit ja muita kertomuksia

kertomukset vuosilta 1934-1939
kustantaja Basam Books Oy

"Kanelipuodit" edustaa minulle saavuttamatonta päämäärää: osa siitä on tämän vuoden Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoemateriaalia ja siksi lukulistallani. Ikävä kyllä joudun myöntämään, että tahrasin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan puhtauden ja tein siihen merkintöjä, mutta tämä annettakoon anteeksi kun siihen kerran oli pakottava tarve.

Jos olisin itse saanut päättää, en olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan: kerronta on koukeroista ja välillä vailla logiikkaa, juonta ei oikeastaan ole omituiset sivistyssanat vaikeuttavat lukemista. Rakastamastani johdonmukaisesta tarinasta ja monipuolisesta maailmasta ei ollut tietoakaan, vaan koko kirja tuntui rakentuvan sen löyhän oletuksen varaan, että lukija pysyy mukana kirjailijan järjenjuoksussa ja tavoittaa tekstissä piilevät merkitykset. Toivon mukaan tarina ja kirjan kerronta aukeavat paremmin toisella lukukerralla, sillä lyhyen hengähdystauon jälkeen tartun siihen uudelleen.

Jos ymmärsin oikein, kertomukset ovat kuin episodeja ja niiden yhteinen tekijä on kertoja, Jozef-niminen poika. Hänen isänsä mielenlaatu on jollakin tavalla järkkynyt tai sitten kaikki, mitä hänelle tapahtuu, on kirjan maailmassa ihan ok ja ymmärrettävää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Prahaan, mutta eivät sellaiseen, jonka me tunnemme, vaan oikuttelevaan ja koko ajan muotoaan muuttamaan kaupunkiin, kuin elävään ja ajattelevaan olentoon.

Takakansitekstien perusteella kirjailija on kotimaassaan Puolassa erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija, jonka tekstien kääntämistä on pidetty erityisen haasteellisena, sillä sekä kielen monipuolisuuden että kertomusten sisimmän ajatuksen on täytynyt välittyä käännökseen. Muihin maagista realismia edustaviin teoksiin, jotka olen lukenut, verrattuna Kanelipuodit kääntää koko maailman ihan uuteen uskoon. Aivan kuin pohjana ei olisikaan realistinen maailma vaan joku toinen, sellainen, jossa kaikki on muuttuvaa ja arvaamatonta ja johon ammennetaan pieniä heijastuksia todellisesta maailmasta.

Omasta tahdostani en olisi kirjaan tarttunut, mutta sen luettuani olen iloinen, että tein sen. Kanelipuodit avasi uusia ovia vaikeaselkoisen kerronnan ja kertomuksen ymmärtämiseen ja auttoi minua pääsemään ainakin osittain irti pakkomielteestäni ymmärtää ja selittää kaikki lukemani ja kokemani. Se auttoi heittäytymään tarinan kuljetettavaksi, leijumaan sen pehmeillä aalloilla. Se toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden.

Erityisesti kirjasta jäi mieleen eräs kohta, jossa puhuttiin unelmien saavuttamisesta. Aiheesta kirjoitin myös postauksen, joka löytyy alempaa. Lainaus kuuluu näin:

"Nämä kaukaiset unelmat eivät nyt palaa mieleen aiheetta. Ei voi olla ajattelematta, että yksikään unelma, olkoonkin absurdi ja epälooginen, ei ole kaikkeuden kannalta turha. Unelmaan sisältyy jokin todellisuuden nälkä, jokin vaatimus, joka sitoo todellisuutta, kasvaa huomaamatta saatavaksi ja postulaatiksi, velkakirjaksi, jolle vaaditaan katetta."

Kuin lämmin syli

Christopher Paolini

Perillinen

eli Sielujen holvi

2012
Tammi

Tästä postauksesta innostuneena koin tarvetta palata tuttuun ja turvalliseen maailmaan vielä kerran, sillä lähiaikoina luetut kirjat eivät ole tyydyttäneet kasvavaa lukunälkääni tarpeeksi ja halusin niin sanotusti helppoa luettavaa, ennen kuin palaisin takaisin "vaikeampaan" tai tulkinnanvaraisempaan kirjallisuuteen. Perillinen on Perillinen-sarjan viimeinen osa, jonka olin lukenut ainoastaan kerran sen ilmestymisen jälkeen.

Näin vanhempana ja kriittisempänä lukijana huomasin enemmän outoja käännöksiä kielessä kuin aiemmin, mikä hieman häiritsi. Esimerkiksi aiemmissa sarjan osissa sanat ratsastaja tai lohikäärmeratsastaja olivat kirjoitettuna pienellä alkukirjaimella, kun taas viimeisessä osassa ne olivat isolla. Kirjoja, joista on jo ehtinyt muodostua suosikkeja, katsoo kuitenkin ehkä turhan ruusunpunaisin silmälasein, mikä vaikutti myös tämän kirjan lukukokemukseen.

Tuttu tarina muuttuu viimeisessä kirjassa entistä verisemmäksi, kun lopullinen taistelu pahaa hallitsija Galbatorixia vastaan lähestyy. Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira ovat pahasti alakynnessä kuningasta ja hänen vallassaan olevaa Eragonin velipuoli Murtaghia ja lohikäärme Thornia vastaan, ja kapinallisten vardeneiden on löydettävä keino heidän voittamisekseen. Tarina on enemmän täynnä miekalla kalistelua kuin sarjan ensimmäiset osat ja tunnelma on lohduttomampi ja epätoivoisempi. Eragonin, Saphiran, Aryan ja Rorarin kekseliäisyys ovat kuitenkin aina vailla vertaa. Kunnioitukseni Nasuadaa ja hänen luonteenlaatuaan kohtaan kasvoivat tarinan uusintakierroksen jälkeen entisestään, kun ymmärtää paremmin hänen kokemansa kivun ja tuskan.

Postauksessa, jossa kerroin blogin nimen taustoja, puhuin siitä, kuinka pidän nimiä suuressa arvossa. Tämän kirjan henkilöiden nimeäminen on mielestäni erittäin onnistunut, lukuunottamatta Orikin ja Orrinin nimien sekaantumista nopeasti lukiessa. Myös muinainen kieli kiehtoo varsinkin sen skandinaavisten juurien vuoksi, ja joskus nuorempana aloitin muinaisen kielen sanakirjan kokoamisen kaikkien neljän kirjan sanastojen pohjalta. Valitettavasti työ jäi kesken. Ajatus ihmisen todellisen nimen olemassaolosta on hieno oivallus, sillä jos pystyy kokoamaan muutamaan lauseeseen sen, mitä todella on, on päässyt alkuun polulla, joka johtaa oman olemuksen täydelliseen tuntemiseen. Ja tieto on valtaa.

Tämän kirjan lukeminen sai aikaan juuri sen, mitä toivoinkin: se poisti ajatukseni huonoista kirjoista ja kahmaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. En ole voinut pitkään aikaan kuvitellakaan lukevani yötä myöten niitä kirjoja, joita olen lähiaikoina lukenut, mutta Perillinen teki poikkeuksen siihenkin asiaan. Kun tietää, mitä kirjassa tapahtuu, lukemista voi rytmittää paremmin niin, että joko jättää huippukohdat seuraavalla päivälle tai ahmii ne samalta istumalta!

"Saphira iski kyntensä kattotiiliin ettei liukuisi kattoa pitkin alas kadulle. Sitten hän kohotti päätään ja karjui niin kovaa kuin pystyi uhmaten koko maailmaa ja kaikkea mitä se piti sisällään.

Mustan-lepinkäisen-piikki-luolan viereisen rakennuksen tornissa kumahteli kello. Sen ääni ärsytti Saphiraa, joten hän käänsi kaulaansa ja syöksi sinikeltaisen lieskan sitä kohti. Torni ei syttynyt tuleen, sillä se oli kiveä, mutta kelloa kannattelevat hirret ja köysi syttyivät, eikä kestänyt kuin muutaman sekunnin, kun kello rysähti alas tornin sisuksiin.

Se riemastutti Saphiraa, samoin kuin ne kaksijalkaiset pyöreäkorvaiset, jotka pinkaisivat kiljuen karkuun. Olihan hän sentään lohikäärme. Oli aivan oikein, että häntä pelättiin.

Yksi kaksijalkaisista pysähtyi mustan-lepinkäisen-piikki-luolan edessä olevan aukion reunalle, ja Saphira kuuli sen huutavan loitsua häntä kohti äänellä, joka oli kuin pelästyneen pikkulinnun vikinää. Mikä loitsu sitten olikin, niin Eragonin suojaukset torjuivat sen - ainakin Saphira oletti niin, sillä hän ei huomannut olossaan mitään eroa ja maailma hänen ympärillään tuntui pysyvän ennallaan.

Eragon-hahmoinen susihaltia tappoi maagin Saphiran puolesta. Saphira tunsi, miten Blödhgarm tarrasi kiinni loitsijan mieleen ja sai kaksijalkaisen pyöreäkorvan ajatukset alistetuksi valtaansa, minkä jälkeen Blödhgarm lausui yhden ainoan sanan muinaisella-haltia-magia-kielellä saaden kaksijalkaisen pyöreäkorvan kaatumaan maahan veri suusta valuen."

Kirjoja, jotka jättivät jäljen 3/3

Tässä sarjassa olen esitellyt kirjoja, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Edelliset osat löydät tästä ja tästä. Postaussarjan viimeisenä mainitsen kirjat, jotka ovat vanhemmalla iällä kohonneet osaksi suosikkilistaani. Jako on sinänsä karkea, sillä esimerkiksi Runotytöt olen lukenut myös lapsena ja edellisen postauksen fantasiakirjat ovat edelleen suosikkejani, mutta tähän olen koonnut aikuisemmalle lukijakunnalle suunnattuja kirjoja.

Kirjat, jotka viime vuosina ovat tehneet vaikutuksen

Runotyttö-sarja (L.M. Montgomery)
eli kirjat Pieni runotyttö, Runotyttö etsii tähteään ja Runotyttö maineen polulla. Toisille Anna-sarja on rakkaampi, mutta Uuden Kuun Emilian suloisuus ja haaveileva luonne istuvat omaan persoonaani paremmin. Emilia sai minut kirjoittamaan ja unelmoimaan sekä takuuvarmasti aina itkemään.

Linnanneidon lokikirja (Dodie Smith)
Ihana, ihana kirja! Lempeää huumoria ja rönsyileviä, hölmöjä rakkaustarinoita, mitä muuta voi kirjalta toivoakaan. Tämä vei mukanaan saman tien. Tietty parodiamaisuus perinteisiä romantiikan ajan merkkiteoksia, kuten Austenia ja Bronten sisaruksia kohtaan tekee lokikirjasta entistä hupaisamman. Kahden sydänsuruja potevan, linnan raunioissa asuvan neidon toilailuja on aina yhtä mukava lukea ja Smithin tapa kirjoittaa on ilmiömäinen.

Kotiopettajattaren romaani (Emily Bronte)
Ajaton klassikko ja varmasti erittäin monen suosikki. Jane Eyreen pääsin tutustumaan äidinkielen viidennellä kurssilla, kun valittavana oli läjäpäin kirjoja, jotka jo olivat lukulistallani. Humiseva harju ja Ylpeys ja ennakkoluulo kalpenevat tämän rinnalla, vaikka ei ihania teoksia voikaan laittaa tärkeysjärjestykseen. Ikuinen rakkaustarina on aina yhtä kaunis ja koskettava.

Kymmenen onnen Anna (Paula Havaste)
Tämä voi olla osalle hieman tuntemattomampi kirja. Tarina on yksinkertainen mutta kauniisti kirjoitettu, lämminhenkinen tarina vaatimattomasta maaseudun Annasta, jolla ei ole naimakaupoissa onnea mutta joka löytää kuitenkin elämästään luvatut kymmenen aihetta onneen. Tämä kirja tuo toivon pilkahduksen mihin tahansa ja sai minut rakastamaan historiallisia romaaneja. Saman kirjailijan vastaavia kirjoja on useampiakin, mutta "Anna" osui kohdalleni ensimmäisenä. Havasteen Tuulen vihat on ehdottomasti lukulistallani.

Henkien talo
Tämä kirja on uusin tulokas suosikkilistallani, sillä luin Henkien talon vasta noin puoli vuotta sitten kirjallisuuskurssillamme, jossa se edusti latinalaisen Amerikan maagista realismia. Rakastuin välittömästi, ja voi olla että asiaa auttoi se, että kirja on myös yhden lempiopettajani suosikkikirjoja.
Sukusaagat eivät ole aiemmin saaneet minua innostumaan, mutta maagisten elementtiensä vuoksi tämä innosti lukemaan eteenpäin ja sai lopulta kiedottua minut lopullisesti pauloihinsa. Kun Etelä-Amerikan historiaa ei kovin tarkasti tunne, oli itselleni ainakin järkytys huomata kuinka samanlainen se on verrattuna esimerkiksi Afrikan historiaan ja kuinka sielläkin on käyty paljon sotia. Myös Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on maagisen realismin merkkiteos ja lukemisen arvoinen, mutta omaan makuuni hieman pitkäveteinen ja sekava.

Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?

Kirjoja, jotka jättivät jäljen 2/3

Tässä sarjassa olen esitellyt kirjoja, jotka ovat olleet minulle rakkaita kautta aikojen. Edellisen osan löydät täältä. Tässä osassa mainitsen fantasia-aiheiset kirjasarjat, jotka ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Vaikka en ulkoisesti ole ehkä näyttänyt scifi-fanaatikolta, olen pääni sisällä kuvitellut kaikki kirjojen tapahtumat yhä uudelleen ja uudelleen. Sekä isäni mökillä Savossa että isäpuoleni vanhempien kesäpaikalla Turun saaristossa viettäminäni kesinä olen seikkaillut metsissä niin omieni kuin kirjojenkin tarinoiden siivittämänä. Puukeppi sai kelvata miekasta, puun juurelle rakensin taloni, keppihevosen kanssa juoksin vihollisiani karkuun ja kaatunut puu toimitti lohikäärmeen virkaa.

Kaikkein rakkaimmat fantasiakirjani

Taru Sormusten herrasta -trilogia (J. R. R. Tolkien)
eli kirjat Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Niputetaan tähän samaan settiin myös saman kirjailijan Hobitti. Näitä kirjoja ei oikeastaan ole tarvetta perustella lainkaan: syvään juurtunut paikka sydämessäni on omistettu tälle huikealle tarinalle, joka loppuu aina liian aikaisin.  Kun olen surullisella tuulella, palaan aina tämän rakkaan pariin ja lohduttaudun tuttuun seikkailuun. "TSH" eli Atshii oli Pottereiden ohella ensimmäisiä paksuja kirjoja, joita ala-asteella luin, ja haltioiduin tunteesta, ettei kirja ikinä lopu. Juoni ei ole tylsä, ei ikävä, ei pitkästyttävä, minulla ei yksinkertaisesti ole mitään ikävää sanottavaa näistä kirjoista. Suosikkihenkilöitäni ovat uskollinen Sam, iki-ihana Gandalf ja tietysti Aragorn, josta sivujen läpikin huokuu arvokkuus, uskollisuus ja ritarimaisuus: siis kaikki hyvän miehen ominaisuudet! Hallavaharja on varmasti jokaisen ratsastajatytön päiväuni. Jos voisin joskus saada mahdollisuuden vierailla jossakin kuvitellussa maailmassa, löytäisin itseni luultavasti Rivendellistä istumassa ja laulamassa surullisten ja lumoavien haltioiden seurassa. Lähiaikoina törmäätte luultavasti blogissa ainoastaan Tolkien-aiheiseen postaukseen.
Elokuvat eivät ikimaailmassa yllä samalle tasolle kuin kirjat, mutta tässä tapauksessa on annettava elokuvien tekijöille arvostusta hienosti toteutetuista kuvauspaikoista, lavasteista ja puvustuksesta. Tietysti Tom Bombadilin hylkääminen harmittaa mutta ehkä on annettava se anteeksi, kun kyseessä on kuitenkin muutama tuhat sivua esitettynä muutaman tunnin aikana. Elokuvista lisää toisessa postauksessa.

Perillinen-sarja (Christopher Paolini)
eli kirjat Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen. Nämä ovat olleet suosikkejani aina ensimmäisestä lukukerrasta lähtien. Brisingr oli ensimmäinen kirja, jonka ostin itse omilla rahoillani, eikä suinkaan viimeinen. Ylipäänsä sarjoissa pidän tarinan laajuudesta ja kiireettömyyden tunteesta, kun kirjailijalla ei ole kiire saattaa tarinaa tietyssä vaiheessa loppuun. Juuri tämä sarja murskasi sydämeni lohikäärmeiden ja haltioiden vuoksi. Aitoa ja puhdasta fantasiaa ilman hitustakaan todellisesta arkisesta maailmasta!
Perillisessä innostuin aina Paolinin luomasta hienosta ajatuksesta, siitä, kuinka ihmisen ja jonkin toisen olennon, tässä tapauksessa lohikäärmeen, välillä on mahdollista olla niin tiivis ja rakastava suhde, että toista ilman ei voi elää, ja yhteistyö on saumatonta kun toinen on mieleltään täysin kaltaisesi. Arvostin aina sitä, kuinka Eragonin oma kehitys maalaispojasta aidoksi lohikäärmeratsastajaksi ja kapinan keulakuvaksi oli toteutettu hienosti erilaisten haasteiden kautta läpi koko sarjan. Kirjat vain paranevat loppua kohden, mikä on suuri saavutus miltä tahansa sarjalta. Tässä auttaa tietysti se, että sarja on varmasti suunniteltu huolellisesti alusta loppuun ennen kirjojen julkaisua, jolloin joskus tavattuja kömmähdyksiä ja epäloogisuuksia ei ole. Suosikkihahmoikseni ovat nousseet ylpeä ja viisas Arya, mestari Oromis sekä itse Saphira, Eragonin lohikäärme, joka on rotunsa viimeinen naispuolinen edustaja ja jolla on viisautta tehdä oikeita ratkaisuja.

Perillinen-sarja on myös ensimmäinen ja viimeinen sarja, johon olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan fanfictionia. Tarina jäi mielestäni inhottavalla tavalla kesken, vaikka ymmärrän kyllä kirjailijan tekemän vääjäämättömän ratkaisun Eragonin kohtalosta.

Harry Potter -sarja (J. K. Rowling)
No, kyllä te tiedätte mitkä kirjat. Mestarin taidonnäyte upeasta juonenpunonnasta, joka kestää selkeänä läpi seitsemän kirjan. Ihmettelen edelleen, kuinka näin monimutkaisen ja täydellisen tarinan luominen on edes mahdollista. Tämäkään sarja ei ikinä loppunut - paitsi sinä surullisena päivänä kun viimeinenkin elokuva oli ilmestynyt ja todettiin, että koko lapsuus- ja nuoruusajan jännitys oli vihdoin ohi. Kuinka surullista: uusia ei enää tulisi. Onneksi vanhoihin tuttuihin kirjoihin voi aina palata.
Tässä sarjassa suosikkini on näsäviisas Hermione, jonka vuoksi ensimmäisellä värjäyskerrallani seitsemännellä luokalla värjäsin hiukseni punertaviksi, jotta olisin saavuttanut edes rahtusen hänen loputtomasta ahkeruudestaan ja viisaudestaan. Sirius Musta sai aina sympatiani ja itkin katkeria kyyneliä hänen vuokseen. Remus Lupin on tuki ja turva Harryn lisäksi myös minulle. Dobbyn sekä Hiinokan olisin halunnut tavata.
Harry Potterin fimatisointiin petyin varsinkin loppupäässä, sillä kirjojen tunnelma kadotettiin täysin ja tarinaa muokattiin varsinkin neljännessä ja viimeisessä elokuvassa aivan liikaa elokuvamuotoon ja kaupalliseen tarkoitukseen sopiviksi. Olihan se tietenkin hienoa nähdä omien suosikkihahmojensa jonkinlainen ruumiillistuma, mutta omissa kuvitelmissa kaikki kävi vain niin toisin kuin valkokankaalla...

Nuorempana luin myös Naomi Novikin kirjan Kuninkaan lohikäärme sekä kirjan jatko-osan Jadevaltaistuin. Taisteluja, kunniaa, lohikäärmeitä, laivoja... Mitä muuta voi hyvältä kirjalta vaatiakaan! Historialliset romaanit ovat aina kiinnostavia, varsinkin kun niissä korvataan tavalliset ilmavoimat ajattelevilla ja tuntevilla hirmuliskoilla. Upeasti kirjoitettu kirja loistavine henkilöhahmoineen, yksi suosikeistani myös.

Nälkäpeli-trilogian ja Twilight-sarjan olen molemmat lukenut, mutta en innostunut kummastakaan niin kuin edellisistä. Nälkäpelissä sen raakuus ja koko yhteiskuntamalli kauhistuttivat ja Houkutuksessa siirappimainen ja epäaito henkilörakenne kyllästyttivät. Sääli, sillä Jacob Blackissa on ollut ainesta suosikkihahmojen listalle!

Lähiaikoina tutustuin myös uudempaan fantasiakirjatuotantoon Maria Turtschaninoffin Fnlandia Junior -voittaja Maresin muodossa. Se oli positiivinen yllätys, sillä kuvittelin perinteisen fantasiakirjallisuuden hukkuneen pelien, scifin ja muun kirjallisuuden tulvaan. Vaikka se oli suunnattu lapsille, koin silti välähdyksen siitä ihanasta tarinaan heittäytymisen tunteesta kuin silloin joskus ennen kuin kasvoin muka aikuiseksi.

Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?