Sisäoppilaitoksia ja ihmeellisiä dystopiajuttuja

Kazuo Ishiguro

Ole luonani aina

englanninkielinen alkuteos ja suom. 2005
Tammi
 

Ishiguron Ole luonani aina on tulevaisuuteen sijoittuva tarina Kathystä ja hänen ystävistään Ruthista ja Tommystä. He asuvat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa ja oppivat siellä kaiken, mitä heidän tarvitsee tietää tulevista tehtävistään yhteiskunnassa. Kohtalo ja vallan pyörät pyörivät vääjäämättä ja he tekevät velvollisuutensa, niin kuin kuuluu.

Koko tarinan karmeus ja kirjailijan luoma tulevaisuuskuva aukenevat lukijalle sivu sivulta. Niiden myös inho koko ihmiskuntaa kohtaan lisääntyy... Kirja oli ihan todella hyvä, vaikkakin hieman masentava, varsinkin siksi, että sen luoma ajatusmaailma on oikeasti jo tätä päivää, eikä hirveästi enää puutu, ettei se toteutuisi ainoastaan ahneuden ja eriarvoisuuden vuoksi. Valitettavasti juonesta on vaikea kertoa oikeastaan mitään paljastamatta sen sisintä ajatusta. Kathy ja Tommy ovat ystäviä ja Ruth ja Tommy ovat yhdessä. He ovat nuoria, joilla on nuorten tunteet ja halu toteuttaa itseään luovasti, oppia uutta. Ihmissuhdeasetelmasta voisi päätellä sekavia suhdesotkuja, mutta sellaiseen kirja ei ohjaa: pikemminkin Kathy ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tunteitaan Tommya kohtaan, jolloin ongelmia kolmikon välille ei syntynyt.

Ole luonani aina jää mieleen pitkäksi aikaa, mutta ikävällä, häiritsevällä tavalla. Joitakin seikkoja kirjassa ei selitetty tarpeeksi, ja ajatus sen taustalla olisi voitu ilmaista selkeämmin. Yksityiskohtien ja pahuuden konkretisoiminen henkilöihin olisi rikastuttanut tarinaa paljon, vaikka näkökulma olisikin ollut päähenkilöissä. Nyt koko tarina tuntui olevan vähän pintaraapaisu, kiertoajelu Ishiguron luomassa maailmassa, mutta ei sen syvempää luotaava filosofinen tutkimus. Kolmen päähenkilön väliset suhteet olivat jopa laimeita, mitäänsanomattomia, ja olisin kaivannut enemmän tunteiden paloa ja kapinahenkeä. Kirjan alkupuolella lukemista häiritsi kertoja-Kathyn tapa hyppiä asiasta toiseen ja tyyli kertoa asioita: "Niin, voisin nyt tässä välissä kertoa teille tästä asiasta..."

Henkilöiden oma persoona välittyi hienosti kirjan sivuilta, mutta se ei tuntunut juuri vaikuttavan tarinan kulkuun tai tekevän heistä mielenkiintoisempia. Henkilöt ikään kuin esiteltiin ja heidän luonteensa pääpiirteet tulivat esille, mutta lukija ei kuitenkaan päässyt ihan heidän iholleen ja päänsä sisälle ymmärtääkseen henkilöiden toimintatapoja. Olisin mieluusti kuullut lisää Lucy-neidistä, joka valitettavasti jäi etäiseksi sivuhenkilöksi.

Ishiguro kirjoittaa kaunista kieltä, hyvin arkista mutta sujuvaa. Sitä on miellyttävä lukea, ja uskon, että joku muu hänen kirjansa säväyttäisi enemmän. Ole luonani aina oli hieno lukukokemus, mutta joistakin kohdista heikosti rakennettu. Ehkä seuraavaksi tartunkin Pitkän päivän iltaan tai Silmissä siintäviin vuoriin?

Oli kuitenkin yhtä ja toista, minkä vuoksi en päässyt puhumaan Tommyn kanssa lähipäivien aikana. Näin hänet sitten eräällä ruokatunnilla harjoittelemassa jalkapalloa eteläisen kentän reunassa. Aikaisemmin hän oli potkiskellut palloa parin muun pojan kanssa, mutta nyt hän oli yksin ja pompotteli palloa ilmassa. Menin sinne, istuuduin nurmikolle Tommyn taakse ja nojasin selkäni aidantolppaan. Siitä ei voinut olla kovin pitkä aika, kun olin näyttänyt Tommylle Patricia C:n kalenterin ja hän oli marssinut tiehensä, sillä muistan ettemme suhtautuneet toisiimme täysin luontevasti. Tommy temppuili edelleen pallon kanssa kasvot keskittyneesti kurtussa - polvi, jalka, pää, jalka - ja minä nyhdin apiloita ja tuijotin kauas metsään, joka oli aikoinaan herättänyt meissä niin suurta pelkoa. Päätin lopulta murtautua ulos umpikujasta ja sanoin:
"Tommy, puhutaanpa nyt. Haluan keskustella kanssasi yhdestä asiasta."