Kaikkein rakkaimmat fantasiakirjani
Taru Sormusten herrasta -trilogia (J. R. R. Tolkien)
eli kirjat Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Niputetaan tähän samaan settiin myös saman kirjailijan Hobitti. Näitä kirjoja ei oikeastaan ole tarvetta perustella lainkaan: syvään juurtunut paikka sydämessäni on omistettu tälle huikealle tarinalle, joka loppuu aina liian aikaisin. Kun olen surullisella tuulella, palaan aina tämän rakkaan pariin ja lohduttaudun tuttuun seikkailuun. "TSH" eli Atshii oli Pottereiden ohella ensimmäisiä paksuja kirjoja, joita ala-asteella luin, ja haltioiduin tunteesta, ettei kirja ikinä lopu. Juoni ei ole tylsä, ei ikävä, ei pitkästyttävä, minulla ei yksinkertaisesti ole mitään ikävää sanottavaa näistä kirjoista. Suosikkihenkilöitäni ovat uskollinen Sam, iki-ihana Gandalf ja tietysti Aragorn, josta sivujen läpikin huokuu arvokkuus, uskollisuus ja ritarimaisuus: siis kaikki hyvän miehen ominaisuudet! Hallavaharja on varmasti jokaisen ratsastajatytön päiväuni. Jos voisin joskus saada mahdollisuuden vierailla jossakin kuvitellussa maailmassa, löytäisin itseni luultavasti Rivendellistä istumassa ja laulamassa surullisten ja lumoavien haltioiden seurassa. Lähiaikoina törmäätte luultavasti blogissa ainoastaan Tolkien-aiheiseen postaukseen.
Elokuvat eivät ikimaailmassa yllä samalle tasolle kuin kirjat, mutta tässä tapauksessa on annettava elokuvien tekijöille arvostusta hienosti toteutetuista kuvauspaikoista, lavasteista ja puvustuksesta. Tietysti Tom Bombadilin hylkääminen harmittaa mutta ehkä on annettava se anteeksi, kun kyseessä on kuitenkin muutama tuhat sivua esitettynä muutaman tunnin aikana. Elokuvista lisää toisessa postauksessa.
Perillinen-sarja (Christopher Paolini)
eli kirjat Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen. Nämä ovat olleet suosikkejani aina ensimmäisestä lukukerrasta lähtien. Brisingr oli ensimmäinen kirja, jonka ostin itse omilla rahoillani, eikä suinkaan viimeinen. Ylipäänsä sarjoissa pidän tarinan laajuudesta ja kiireettömyyden tunteesta, kun kirjailijalla ei ole kiire saattaa tarinaa tietyssä vaiheessa loppuun. Juuri tämä sarja murskasi sydämeni lohikäärmeiden ja haltioiden vuoksi. Aitoa ja puhdasta fantasiaa ilman hitustakaan todellisesta arkisesta maailmasta!
Perillisessä innostuin aina Paolinin luomasta hienosta ajatuksesta, siitä, kuinka ihmisen ja jonkin toisen olennon, tässä tapauksessa lohikäärmeen, välillä on mahdollista olla niin tiivis ja rakastava suhde, että toista ilman ei voi elää, ja yhteistyö on saumatonta kun toinen on mieleltään täysin kaltaisesi. Arvostin aina sitä, kuinka Eragonin oma kehitys maalaispojasta aidoksi lohikäärmeratsastajaksi ja kapinan keulakuvaksi oli toteutettu hienosti erilaisten haasteiden kautta läpi koko sarjan. Kirjat vain paranevat loppua kohden, mikä on suuri saavutus miltä tahansa sarjalta. Tässä auttaa tietysti se, että sarja on varmasti suunniteltu huolellisesti alusta loppuun ennen kirjojen julkaisua, jolloin joskus tavattuja kömmähdyksiä ja epäloogisuuksia ei ole. Suosikkihahmoikseni ovat nousseet ylpeä ja viisas Arya, mestari Oromis sekä itse Saphira, Eragonin lohikäärme, joka on rotunsa viimeinen naispuolinen edustaja ja jolla on viisautta tehdä oikeita ratkaisuja.
Perillinen-sarja on myös ensimmäinen ja viimeinen sarja, johon olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan fanfictionia. Tarina jäi mielestäni inhottavalla tavalla kesken, vaikka ymmärrän kyllä kirjailijan tekemän vääjäämättömän ratkaisun Eragonin kohtalosta.
Harry Potter -sarja (J. K. Rowling)
No, kyllä te tiedätte mitkä kirjat. Mestarin taidonnäyte upeasta juonenpunonnasta, joka kestää selkeänä läpi seitsemän kirjan. Ihmettelen edelleen, kuinka näin monimutkaisen ja täydellisen tarinan luominen on edes mahdollista. Tämäkään sarja ei ikinä loppunut - paitsi sinä surullisena päivänä kun viimeinenkin elokuva oli ilmestynyt ja todettiin, että koko lapsuus- ja nuoruusajan jännitys oli vihdoin ohi. Kuinka surullista: uusia ei enää tulisi. Onneksi vanhoihin tuttuihin kirjoihin voi aina palata.
Tässä sarjassa suosikkini on näsäviisas Hermione, jonka vuoksi ensimmäisellä värjäyskerrallani seitsemännellä luokalla värjäsin hiukseni punertaviksi, jotta olisin saavuttanut edes rahtusen hänen loputtomasta ahkeruudestaan ja viisaudestaan. Sirius Musta sai aina sympatiani ja itkin katkeria kyyneliä hänen vuokseen. Remus Lupin on tuki ja turva Harryn lisäksi myös minulle. Dobbyn sekä Hiinokan olisin halunnut tavata.
Harry Potterin fimatisointiin petyin varsinkin loppupäässä, sillä kirjojen tunnelma kadotettiin täysin ja tarinaa muokattiin varsinkin neljännessä ja viimeisessä elokuvassa aivan liikaa elokuvamuotoon ja kaupalliseen tarkoitukseen sopiviksi. Olihan se tietenkin hienoa nähdä omien suosikkihahmojensa jonkinlainen ruumiillistuma, mutta omissa kuvitelmissa kaikki kävi vain niin toisin kuin valkokankaalla...
Nuorempana luin myös Naomi Novikin kirjan Kuninkaan lohikäärme sekä kirjan jatko-osan Jadevaltaistuin. Taisteluja, kunniaa, lohikäärmeitä, laivoja... Mitä muuta voi hyvältä kirjalta vaatiakaan! Historialliset romaanit ovat aina kiinnostavia, varsinkin kun niissä korvataan tavalliset ilmavoimat ajattelevilla ja tuntevilla hirmuliskoilla. Upeasti kirjoitettu kirja loistavine henkilöhahmoineen, yksi suosikeistani myös.
Nälkäpeli-trilogian ja Twilight-sarjan olen molemmat lukenut, mutta en innostunut kummastakaan niin kuin edellisistä. Nälkäpelissä sen raakuus ja koko yhteiskuntamalli kauhistuttivat ja Houkutuksessa siirappimainen ja epäaito henkilörakenne kyllästyttivät. Sääli, sillä Jacob Blackissa on ollut ainesta suosikkihahmojen listalle!
Lähiaikoina tutustuin myös uudempaan fantasiakirjatuotantoon Maria Turtschaninoffin Fnlandia Junior -voittaja Maresin muodossa. Se oli positiivinen yllätys, sillä kuvittelin perinteisen fantasiakirjallisuuden hukkuneen pelien, scifin ja muun kirjallisuuden tulvaan. Vaikka se oli suunnattu lapsille, koin silti välähdyksen siitä ihanasta tarinaan heittäytymisen tunteesta kuin silloin joskus ennen kuin kasvoin muka aikuiseksi.
Löytyykö joukosta sinun suosikkisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti