Haurasta, kuin lasia

Haruki Murakami

Norwegian Wood

alkuteos 1987, suomeksi 1. kerran 2012
Tammi

Norwegian Wood on upea kirja hauraasta rakkaudesta ja saavuttamattomasta onnesta kahden rikkinäisen ihmisen elämässä. Murakamin kirja on ensimmäisiä japanilaisia ja kaakkois-aasialaisia teoksia, joihin ikinä tartun, ja olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Murakamihan on erittäin kiitelty ja arvostettu kirjailija, eikä suotta!

Kirjassa minä-kertojana toimii Watanabe, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan ja joka päätyy lohduttamaan kuolleen ystävänsä tyttöystävää. Kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä saavat tukea toisiltaan. Ajan kuluessa Watanabe rakastuu Naokoon, joka ei ikinä voi rakastaa ketään muuta kuin Kizukia, kuollutta poikaystäväänsä.

Suomalaisia väitetään usein melankolisiksi ja murheellisiksi ihmisiksi, mutta en muista törmänneeni suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa olisi niin surullinen pohjavire kuin Norwegian Woodissa. Kirjan ankean alun jälkeen toivo ehkä hetkeksi herää, mutta toivolle ei ole sijaa tässä kirjassa. Voi olla, että Naokon kohtalo oli luettavissa jo heti alkumetreiltä. Toisaalta kirjaa lukiessa surumielisyys tuli esiin hyvin kauniilla tavalla ja vain loi siitä entistä koskettavamman. Kirjailija itse ei ainakaan tämän teoksen perusteella vaikuta kovin hilpeältä tyypiltä.

Watanabe ihmisenä vaikuttaa hyvinkin mukavalta, joskin hieman erikoiselta. Kun tarinaa kerrottiin hänen näkökulmastaan, vaikutti poika hyvinkin "normaalilta" huolimatta niistä haavoista, joita elämä oli häneen jättänyt. Kirjailija ei korostanut kovin paljon hänen osaansa tarinassa, vaan vaikutti siltä, että Watanabe olisi ollut vain välikäsi, tahdoton pelinappula, jonka kautta Naokoa tarkkailtiin. Kirjan lopussa tuntui kuin hän olisi itsekin ymmärtänyt tarpeensa parantua henkisesti, kun se toinen puoli, johon tukeutua, oli poissa. Halu auttaa Naokoa piti myös Watanaben koossa.

Midori, Watanaben ystävä, oli kirjan aurinko: pirteä, energinen ja suora, itse elämä. Naokoa taas voisi verrata esimerkiksi kuuhun, joka heijastaa takaisin muiden valoa, mutta on sisältä ontto ja tyhjä. Midorin rakkaus vaikuttaa paljon terveemmältä kuin  Naokon, ja jollain tavalla voisi ajatella, että kirjan tapahtumien pääasiallinen tarkoitus olikin saattaa Midori ja Watanabe yhteen, jotta jälkimmäinen voisi joskus olla kokonainen? Rakkaus Naokoon ja tahto saada tämä parantumaan määritteli pitkälti sitä, millainen pojasta tuli.

Kirjan henkilöistä suosikikseni nousi Reiko, joka oli Naokon huonetoveri parantolassa. Hän on kokenut elämässään kovia eikä luota itseensä, mutta saa nostettua itsensä ylös ja jatkettua elämäänsä. Vanhasta naisesta huokuu sivujen läpi sellainen rauhallisuus, luottavaisuus ja elämänilo, jota kadehdin.

On Norwegian Woodista myös vähän huonoakin sanottavaa. Sen länsimaisuus hieman ärsytti, sillä onhan se kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisessa kulttuuripiirissä, kuin missä itse elämme. Toisaalta kun en itse ole koskaan Japanissa käynyt, on vaikea sanoa, kuinka länsimaistunut maa todella on, ilman että nojaa liikaa omiin stereotypioihinsa. Voi olla, että 1960-luvun lopulla nuoret olivat myös Japanissa suuntautuneet paljonkin eurooppalaiseen arvomaailmaan. Kirjassa oli valtavasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, ja välillä tuntui, että kirjailija halusi varta vasten syöttää niitä lukijoilleen.

Kirjan nimi viittaa Beatlesien samannimiseen kappaleeseen, joka esiintyy kirjassa useasti ja on Naokon lempikappale. Voit kuunnella sen tästä.

Kenelle tällaista kirjaa sitten voi suositella? Jos minulta kysytään, niin ihan kaikille. Käsittelemme Murakamia koulumme opettajien kirjakerhossa muutaman viikon päästä, ja uskon, että Norwegian Wood onnistuu koskettamaan hyvin erilaisia ihmisiä. Japanilaiselle kulttuurille tyypillinen rauhallisuus ja tyyneys, kaiken vääjäämättömyys välittyvät myös tästä kirjasta.

Mitä pidemmälle talvi ehti, sitä kirkkaammiksi Naokon silmät muuttuivat. Kirkkaus ei kuitenkaan kohdistunut mihinkään. Joskus Naoko naulitsi katseensa silmiini ilman mitään selvää syytä ja näytti siltä kuin olisi etsinyt jotain. Minulle tuli siitä jotenkin outo, yksinäinen ja avuton olo.

Mietin, yrittikö Naoko kertoa minulle jotain, mitä hän ei osannut pukea sanoiksi - jotain sellaista mikä ei taipunut puheeksi, jotain mitä hän ei itsekään täysin tavoittanut eikä siksi osannut ilmaista. Hän vain hypisteli hiusssolkeaan, taputteli suupieliään nenäliinalla tai loi minuun merkityksettömän katseen. Aina silloin minun teki mieli rutistaa häntä, mutta en uskaltanut. Pelkäsin loukkaavani häntä. Niinpä ne vain jatkoimme matkaamme Tokion kaduilla ja Naoko yritti etsiä sanoja.