Kuin lämmin syli

Christopher Paolini

Perillinen

eli Sielujen holvi

2012
Tammi

Tästä postauksesta innostuneena koin tarvetta palata tuttuun ja turvalliseen maailmaan vielä kerran, sillä lähiaikoina luetut kirjat eivät ole tyydyttäneet kasvavaa lukunälkääni tarpeeksi ja halusin niin sanotusti helppoa luettavaa, ennen kuin palaisin takaisin "vaikeampaan" tai tulkinnanvaraisempaan kirjallisuuteen. Perillinen on Perillinen-sarjan viimeinen osa, jonka olin lukenut ainoastaan kerran sen ilmestymisen jälkeen.

Näin vanhempana ja kriittisempänä lukijana huomasin enemmän outoja käännöksiä kielessä kuin aiemmin, mikä hieman häiritsi. Esimerkiksi aiemmissa sarjan osissa sanat ratsastaja tai lohikäärmeratsastaja olivat kirjoitettuna pienellä alkukirjaimella, kun taas viimeisessä osassa ne olivat isolla. Kirjoja, joista on jo ehtinyt muodostua suosikkeja, katsoo kuitenkin ehkä turhan ruusunpunaisin silmälasein, mikä vaikutti myös tämän kirjan lukukokemukseen.

Tuttu tarina muuttuu viimeisessä kirjassa entistä verisemmäksi, kun lopullinen taistelu pahaa hallitsija Galbatorixia vastaan lähestyy. Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira ovat pahasti alakynnessä kuningasta ja hänen vallassaan olevaa Eragonin velipuoli Murtaghia ja lohikäärme Thornia vastaan, ja kapinallisten vardeneiden on löydettävä keino heidän voittamisekseen. Tarina on enemmän täynnä miekalla kalistelua kuin sarjan ensimmäiset osat ja tunnelma on lohduttomampi ja epätoivoisempi. Eragonin, Saphiran, Aryan ja Rorarin kekseliäisyys ovat kuitenkin aina vailla vertaa. Kunnioitukseni Nasuadaa ja hänen luonteenlaatuaan kohtaan kasvoivat tarinan uusintakierroksen jälkeen entisestään, kun ymmärtää paremmin hänen kokemansa kivun ja tuskan.

Postauksessa, jossa kerroin blogin nimen taustoja, puhuin siitä, kuinka pidän nimiä suuressa arvossa. Tämän kirjan henkilöiden nimeäminen on mielestäni erittäin onnistunut, lukuunottamatta Orikin ja Orrinin nimien sekaantumista nopeasti lukiessa. Myös muinainen kieli kiehtoo varsinkin sen skandinaavisten juurien vuoksi, ja joskus nuorempana aloitin muinaisen kielen sanakirjan kokoamisen kaikkien neljän kirjan sanastojen pohjalta. Valitettavasti työ jäi kesken. Ajatus ihmisen todellisen nimen olemassaolosta on hieno oivallus, sillä jos pystyy kokoamaan muutamaan lauseeseen sen, mitä todella on, on päässyt alkuun polulla, joka johtaa oman olemuksen täydelliseen tuntemiseen. Ja tieto on valtaa.

Tämän kirjan lukeminen sai aikaan juuri sen, mitä toivoinkin: se poisti ajatukseni huonoista kirjoista ja kahmaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. En ole voinut pitkään aikaan kuvitellakaan lukevani yötä myöten niitä kirjoja, joita olen lähiaikoina lukenut, mutta Perillinen teki poikkeuksen siihenkin asiaan. Kun tietää, mitä kirjassa tapahtuu, lukemista voi rytmittää paremmin niin, että joko jättää huippukohdat seuraavalla päivälle tai ahmii ne samalta istumalta!

"Saphira iski kyntensä kattotiiliin ettei liukuisi kattoa pitkin alas kadulle. Sitten hän kohotti päätään ja karjui niin kovaa kuin pystyi uhmaten koko maailmaa ja kaikkea mitä se piti sisällään.

Mustan-lepinkäisen-piikki-luolan viereisen rakennuksen tornissa kumahteli kello. Sen ääni ärsytti Saphiraa, joten hän käänsi kaulaansa ja syöksi sinikeltaisen lieskan sitä kohti. Torni ei syttynyt tuleen, sillä se oli kiveä, mutta kelloa kannattelevat hirret ja köysi syttyivät, eikä kestänyt kuin muutaman sekunnin, kun kello rysähti alas tornin sisuksiin.

Se riemastutti Saphiraa, samoin kuin ne kaksijalkaiset pyöreäkorvaiset, jotka pinkaisivat kiljuen karkuun. Olihan hän sentään lohikäärme. Oli aivan oikein, että häntä pelättiin.

Yksi kaksijalkaisista pysähtyi mustan-lepinkäisen-piikki-luolan edessä olevan aukion reunalle, ja Saphira kuuli sen huutavan loitsua häntä kohti äänellä, joka oli kuin pelästyneen pikkulinnun vikinää. Mikä loitsu sitten olikin, niin Eragonin suojaukset torjuivat sen - ainakin Saphira oletti niin, sillä hän ei huomannut olossaan mitään eroa ja maailma hänen ympärillään tuntui pysyvän ennallaan.

Eragon-hahmoinen susihaltia tappoi maagin Saphiran puolesta. Saphira tunsi, miten Blödhgarm tarrasi kiinni loitsijan mieleen ja sai kaksijalkaisen pyöreäkorvan ajatukset alistetuksi valtaansa, minkä jälkeen Blödhgarm lausui yhden ainoan sanan muinaisella-haltia-magia-kielellä saaden kaksijalkaisen pyöreäkorvan kaatumaan maahan veri suusta valuen."