Venäläinen klassikko

Fjodor Dostojevski

Rikos ja rangaistus

alkuteos 1866, suomeksi 1. kerran 2008
Otava (Seven-pokkarit)

Dostojevskin teoksista on kirjoitettu niin paljon, että tuntuu turhalta lisätä määrää turhanpäiväisillä korulauseilla, joissa kuvataan Rikoksen ja rangaistuksen nerokkuutta.

Kirja oli hyvä kyllä, sitä en kiellä. Se oli kuitenkin pitkä ja välillä puuduttava, saman tarinan olisi saanut puoleen sivumäärään ottamalla "turhat" osat kirjasta pois. Koko tapahtumasarja koostuu rikoksesta, sairastumisesta, rikoksen puimisesta ja tunnustamisesta. Ja tähän kaikkeen tarvittiin melkein 700 sivua.

Raskolnikov henkilönä ärsytti minua, sillä hän vaikutti äreältä ja saamattomalta, vähän jopa laiskalta ihmiseltä. Näkemys siitä, että toiset ovat  parempia ihmisiä kuin toiset ja ovat näin enemmän oikeutettuja tekemään rikoksia yleisen hyvän vuoksi on erikoinen ja ehkä antaa näin  Raskolnikoville tehdä rikoksensa. Hyvä kysymys on myös, että katuiko hän tosissaan rikostaan, oliko sen jälkeiset tunnontuskat aitoja ja mistä johtuvia sekä saiko Sonja hänet rakkaudellaan tosiaan "parantumaan" ja kääntymään oikealle tielle. Loppu kirjassa oli ehkä liian onnellinen, tai sitten se vain vaikutti siltä synkähkön kirjan jälkeen.

Lempihahmokseni nousi oma-aloitteinen ja vahva Dunja, joka oikeamielisenä tuki veljeään tämän pahoista teoista huolimatta. Razumihin aikeista ei ainakaan ensin ottanut oikein selvää, mutta henkilönä hänkin oli miellyttävä. Heidän tarinansa toi tarinaan oman mukavan lisämausteensa, sillä synkillä tapahtumilla voi olla myös onnellisia seurauksia.

Koko kerronta rakentui kohtausten varaan, eikä mitään oltu jätetty nopeampitempoisen epäsuoran kerronnan varaan. Yksityiskohtainen kerronta auttoi kyllä pääsemään tarinaan sisälle ja kokemaan tapahtumat yhdessä henkilöiden kanssa. Henkilöiden epämääräiset ja useat nimet sekaantuivat, kun ei oikein tunne venäläistä nimeämislogiikkaa.

On harvinaisen vaikea sanoa, pidinkö Rikoksesta ja rangaistuksesta vai en. Siitä pitäisi pitää, se on maailmankirjallisuuden merkkiteos ja herättänyt keskustelua jo yli vuosisadan ajan. Puuduttava se oli, välillä pitkäveteinenkin, Raskolnikov ei ollut lempihahmojani ja aihe itsessään ei ole niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Toisaalta se herättää monenlaisia kysymyksiä rikoksen ja rangaistuksen ajatuksesta, siitä, mikä on oikein ja väärin ja kenellä tosissaan on oikeus tuomita toinen hänen tekemiensä vääryyksien pohjalta. Ihan kiva kasi puol, voisi sanoa.

Aluksi - tai jo pitkän aikaa - häntä oli askarruttanut muuan kysymys: miksi lähes kaikkien rikosten selvittely ja ratkaiseminen on niin helppoa ja miksi melkein kaikkien rikollisten jäljet paljastuvat niin selvästi? Hän oli vähitellen päätynyt monenlaisiin ja kiinnostaviin johtopäätöksiin. Hänen mielestään tärkeimpänä syynä ei ollut niinkään rikoksen salaamisen käytännöllinen mahdottomuus kuin itse rikollinen: itse rikolliseen, miltei jokaiseen heistä, iskee rikoksen tekohetkellä jonkinlainen tahdon ja käsityskyvyn lamaannus ja ne korvautuvat lapsenomaisen ilmiömäisellä huolettomuudella, ja juuri silloin kun tarvitaan ennen kaikkea mielenmalttia ja varovaisuutta.